Läksin Turusta Kööpenhaminaan pohjoismaiseen työelämäkonferenssiin. Lentokentällä istui nähtävästi ulkomailla asuvia suomalaisia eläkeläisiä odottelemassa koneensa lähtöä. Heidän vieressään seisoi tuulipukuinen neli-viisikymppinen mies, jolla oli päässään pyöräilykypärä. Hän kyseli eläkeläisiltä innokkaasti neuvoja, miten muuttaa lämpimämpiin maihin.
- Toi avaa mun lähtöä sinne Espanjaan. Mä oon tapaturmaeläkeläinen. Määhän voisin asua siellä kuusi kuukautta ja loput Thaimaassa. Saisin eläkkeen siirrettyä sinne ja säästäisin 7000 euroa veroja. Miten se muutto oikein tapahtuu?
Miehet neuvoivat häntä ottamaan jonkun juristin auttamaan asiassa. Sen verran siinä saisi käydä Kelan kanssa kirjeenvaihtoa, ettei se välttämättä itseltä sujuisi.
-Onks siellä helppo pyöräillä? Maksaakohan se paljon, että vie pyörän ja tavaroita mukanaan?
Miehet kertoivat kärsivällisesti, että tavaroiden rahtaaminen ei heidän lähtiessään ollut kallista. Ne saattoi laittaa kuljetusfirman mukaan rahtina. Muttei sinne kuitenkaan kannata huonekaluja rahdata, koska asunnot vuokrataan useimmiten kalustettuina.
-Jaa, että tarttis ottaa vaan tauluteevee ja tietokone mukaan. Pystyykö niitä kuljettamaan lentokoneessa?
Juttu jatkui samaa rataa. Miesten kone lähti ja tämä kyselijä mennä känkkäsi ulos hyvin vaivalloisen näköisesti. Suomen kylmyydestä suoraan aurinkorannoille…
Toivoisinpa, että tuo haaveensa ventovieraille paljastanut mies Turun lentokentältä pakkaa laukkunsa, tempaisee kainaloonsa tauluteeveen ja lentää Espanjaan.
tiistai, 8. toukokuuta 2012
sunnuntai, 22. huhtikuuta 2012
Haaveillaan
Kävin hakemassa grafiikantyön Himmelblausta, sain sen lahjaksi työkavereiltani. Valitsin Inari Krohnin Metsän sylin, jossa on edessä muutama metsätähti.
Himmelblaun rouva halusi ehdottomasti viedä minut Outi Heiskasen luo. Tämä istui kaivertaen kuparille mäntyä. Ikkunasta näkyi vuolas koski. Hänen päässään oli metsänvihreä baskeri ja hän ilahtui kovasti tulostani.
- Maalaatko itse? hän kysyi.
Kerroin joskus maalanneeni, mutta nyt lähinnä harrastavani käsitöitä, ryijyjä, mattoja. Aina kuitenkin jotakin pitää tehdä käsillään.
Siitäkös hän alkoi kertoa omasta elämänfilosofiastaan. Jokainen voi omalla tavallaan osallistua, luoda ja rakentaa maailmaa. Vaikka hänet on nimitetty Komentajaksi, hän ei halua komentaa ketään, vaan toivoo, että jokainen voisi tehdä sitä, mistä pitää. Itse kukin antaa oman panoksensa ja siitä syntyy lisää yhteisöllisyyttä.
-Olen anarkisti, hän sanoi ja jatkoi, arjen HAArukoista, VEItsistä ja LUsikoista syntyy haaveilu. Me tarvitsemme unelmia.
Kaiken kukkuraksi hän opetti minulle vielä kävelyä Aleksander-tekniikalla: jalat tukevasti maassa hän töpötteli eteenpäin, pää kiinni taivaassa. Niin ei pääse kaatumaan.
Autoni oli parkissa Himmelblaun edessä ja autonavain kojelaudassa paikallaan, auton piti vilkuttaa lastausta, koska siihen ei saanut pysähtyä. Onneksi auto oli vielä tallella. Oppitunti nimittäin kesti kotvasen.
Ihmisyys ei todellakaan tarvitse pakottamista, vaan sitä, että jokainen voi kukoistaa omalla tavallaan. Kantaa kortensa kekoon kuten Outi Heiskanenkin. Hän on valloittava persoona.
Mänty, jota hän kaiversi, oli Portugalinmatkalta. Se oli tukeva, pyöreälatvainen puu. Se ainakin pysyy pystyssä, ilman, että taivaan täytyy kannatella.
Himmelblaun rouva halusi ehdottomasti viedä minut Outi Heiskasen luo. Tämä istui kaivertaen kuparille mäntyä. Ikkunasta näkyi vuolas koski. Hänen päässään oli metsänvihreä baskeri ja hän ilahtui kovasti tulostani.
- Maalaatko itse? hän kysyi.
Kerroin joskus maalanneeni, mutta nyt lähinnä harrastavani käsitöitä, ryijyjä, mattoja. Aina kuitenkin jotakin pitää tehdä käsillään.
Siitäkös hän alkoi kertoa omasta elämänfilosofiastaan. Jokainen voi omalla tavallaan osallistua, luoda ja rakentaa maailmaa. Vaikka hänet on nimitetty Komentajaksi, hän ei halua komentaa ketään, vaan toivoo, että jokainen voisi tehdä sitä, mistä pitää. Itse kukin antaa oman panoksensa ja siitä syntyy lisää yhteisöllisyyttä.
-Olen anarkisti, hän sanoi ja jatkoi, arjen HAArukoista, VEItsistä ja LUsikoista syntyy haaveilu. Me tarvitsemme unelmia.
Kaiken kukkuraksi hän opetti minulle vielä kävelyä Aleksander-tekniikalla: jalat tukevasti maassa hän töpötteli eteenpäin, pää kiinni taivaassa. Niin ei pääse kaatumaan.
Autoni oli parkissa Himmelblaun edessä ja autonavain kojelaudassa paikallaan, auton piti vilkuttaa lastausta, koska siihen ei saanut pysähtyä. Onneksi auto oli vielä tallella. Oppitunti nimittäin kesti kotvasen.
Ihmisyys ei todellakaan tarvitse pakottamista, vaan sitä, että jokainen voi kukoistaa omalla tavallaan. Kantaa kortensa kekoon kuten Outi Heiskanenkin. Hän on valloittava persoona.
Mänty, jota hän kaiversi, oli Portugalinmatkalta. Se oli tukeva, pyöreälatvainen puu. Se ainakin pysyy pystyssä, ilman, että taivaan täytyy kannatella.
perjantai, 13. huhtikuuta 2012
He jaksavat vielä välittää
Tässä teille arvoitus: mistä ammatista on kysymys? Siinä toimitaan välillä psykologina, poliisina, sosiaalityöntekijänä, isänä ja äitinä, terveydenhoitajana, kasvattajana ja joskus talonmiehenäkin. Oikea vastaus: ne ovat opettajan erilaisia ammattirooleja, kertoivat auditorioon tulleet eri oppilaitosten opettajat ja varhaiskasvattajat eräässä suomalaisessa kaupungissa.
Opetustyö rasittaa henkisestikin tilastojen valossa: viimeisimmän työolobarometrin mukaan 73 prosenttia kertoo olevansa melko tai erittäin rasittunut psyykkisesti. Työpaikkakiusaamista, eristämistä, työn mitätöimistä, uhkaamista, selän takana puhumista tai muuta painostusta, on havainnut 37 prosenttia melko tai erittäin paljon sivistystoimen alueella. Ja 51 prosenttia on kokenut kiusaamista asiakkaiden taholta, eli tässä tapauksessahan he ovat oppilaita tai heidän vanhempiaan.
Resurssit ovat kutistuneet: luokkakoot ovat kasvaneet, erityisopettajia on entistä vähemmän samoin kuin koulunkäyntiavustajia ja sijaisia ja pyrkimyksenä on opettaa kaikkia samassa luokassa. Säästötoimet uhkaavat: värikynien ostoakin täytyy harkita saatikka isompia investointeja.
Jos barometrit ja kuulemani ovat totta, kuinka meidän lasten käy? Jos syrjäytyneistä 50 000 nuoresta ollaankin nyt kovasti kiinnostuneita, niin eikö jotakin pitäisi tehdä jo koulussa ennaltaehkäisevässä mielessä?
Koulu tarvitsee työrauhaa. Kenenkään etu ei ole, että opettajat nääntyvät työtaakkansa alle ja toivottomuus valtaa mielen. Realiteetti on sekin, että resursseja on vaikea saada lisää kuntatalouden kurimuksessa. Mikä sitten eteen?
Ehkä oli hyvä, että opettajat saivat purkaa mielensä ja tulivat kuulluiksi. Ihanaa, että he jaksavat vielä välittää ja tuntea vastuuta omasta työstään. Kuitenkin se, mihin huomio kiinnittyy, kasvaa. Negatiivisuuden kierre olisi katkaistava, koska se vie viimeisetkin energianrippeet. Erään tutkimuksen mukaan hyvinvointia kasvattaneissa kouluissa oli viisi yhteistä piirrettä.
Runsas kasvotusten tapahtuva vuorovaikutus rehtorin, opettajien ja muun henkilökunnan välillä on tärkeätä. Ristiriitoja ratkotaan ja niistä opitaan. Eräs opettaja kertoikin, että hankalien nuorten aamuinen kädestä tervehtiminen ja silmiin katsominen rauhoittaa kummasti päivää.
Tunne yhteisesti jaetusta vastuusta vahvistaa voimavaroja. Tämä syntyy siitä, että kouluja johtavat ihmiset eivätkä säännöt ja ohjeet. Myös ylintä pomoa eli sivistystoimenjohtajaa toivotaan silloin tällöin paikalle edes käymään ja kuuntelemaan.
Työnteolle tarvitaan myös rakenteita kuten pareja, tiimejä ja palavereita, jotka tukevat yhteisöllisyyden ja avun tarjolla olemisen kokemuksia. Avoimuuden kulttuuri helpottaa ristiriitojen, epätäydellisyyden ja epäonnistumisten käsittelyä. Kuitenkin työolobarometrin mukaan koulussa on paljon piilossa olevia asioita, joista ei sovi puhua.
Koulussa jos missä voimavaroja lisää myös ammatillista kasvua, oppimista ja itsetuntoa tukeva toimintakulttuuri.
Ja lopuksi viesti vanhemmille: emme voi siirtää opettajille sitä, mitä meidän on itse tehtävä, nimittäin kasvatusvastuuta. Kieltäisin myös liike-elämän sanaston tässä yhteydessä: koulu ei ole yritys, jolla on hyvää palvelua vaativia asiakkaita. Koulussa on oppilaita, jotka hankkivat sieltä tietoja ja taitoja ja itsetuntoakin onnellista elämäänsä varten. Opettajat auttavat heitä siinä tehtävässä.
Opetustyö rasittaa henkisestikin tilastojen valossa: viimeisimmän työolobarometrin mukaan 73 prosenttia kertoo olevansa melko tai erittäin rasittunut psyykkisesti. Työpaikkakiusaamista, eristämistä, työn mitätöimistä, uhkaamista, selän takana puhumista tai muuta painostusta, on havainnut 37 prosenttia melko tai erittäin paljon sivistystoimen alueella. Ja 51 prosenttia on kokenut kiusaamista asiakkaiden taholta, eli tässä tapauksessahan he ovat oppilaita tai heidän vanhempiaan.
Resurssit ovat kutistuneet: luokkakoot ovat kasvaneet, erityisopettajia on entistä vähemmän samoin kuin koulunkäyntiavustajia ja sijaisia ja pyrkimyksenä on opettaa kaikkia samassa luokassa. Säästötoimet uhkaavat: värikynien ostoakin täytyy harkita saatikka isompia investointeja.
Jos barometrit ja kuulemani ovat totta, kuinka meidän lasten käy? Jos syrjäytyneistä 50 000 nuoresta ollaankin nyt kovasti kiinnostuneita, niin eikö jotakin pitäisi tehdä jo koulussa ennaltaehkäisevässä mielessä?
Koulu tarvitsee työrauhaa. Kenenkään etu ei ole, että opettajat nääntyvät työtaakkansa alle ja toivottomuus valtaa mielen. Realiteetti on sekin, että resursseja on vaikea saada lisää kuntatalouden kurimuksessa. Mikä sitten eteen?
Ehkä oli hyvä, että opettajat saivat purkaa mielensä ja tulivat kuulluiksi. Ihanaa, että he jaksavat vielä välittää ja tuntea vastuuta omasta työstään. Kuitenkin se, mihin huomio kiinnittyy, kasvaa. Negatiivisuuden kierre olisi katkaistava, koska se vie viimeisetkin energianrippeet. Erään tutkimuksen mukaan hyvinvointia kasvattaneissa kouluissa oli viisi yhteistä piirrettä.
Runsas kasvotusten tapahtuva vuorovaikutus rehtorin, opettajien ja muun henkilökunnan välillä on tärkeätä. Ristiriitoja ratkotaan ja niistä opitaan. Eräs opettaja kertoikin, että hankalien nuorten aamuinen kädestä tervehtiminen ja silmiin katsominen rauhoittaa kummasti päivää.
Tunne yhteisesti jaetusta vastuusta vahvistaa voimavaroja. Tämä syntyy siitä, että kouluja johtavat ihmiset eivätkä säännöt ja ohjeet. Myös ylintä pomoa eli sivistystoimenjohtajaa toivotaan silloin tällöin paikalle edes käymään ja kuuntelemaan.
Työnteolle tarvitaan myös rakenteita kuten pareja, tiimejä ja palavereita, jotka tukevat yhteisöllisyyden ja avun tarjolla olemisen kokemuksia. Avoimuuden kulttuuri helpottaa ristiriitojen, epätäydellisyyden ja epäonnistumisten käsittelyä. Kuitenkin työolobarometrin mukaan koulussa on paljon piilossa olevia asioita, joista ei sovi puhua.
Koulussa jos missä voimavaroja lisää myös ammatillista kasvua, oppimista ja itsetuntoa tukeva toimintakulttuuri.
Ja lopuksi viesti vanhemmille: emme voi siirtää opettajille sitä, mitä meidän on itse tehtävä, nimittäin kasvatusvastuuta. Kieltäisin myös liike-elämän sanaston tässä yhteydessä: koulu ei ole yritys, jolla on hyvää palvelua vaativia asiakkaita. Koulussa on oppilaita, jotka hankkivat sieltä tietoja ja taitoja ja itsetuntoakin onnellista elämäänsä varten. Opettajat auttavat heitä siinä tehtävässä.
torstai, 1. maaliskuuta 2012
Työpaikkakiusaamisen taidonnäyte
Keskustelin tänään erään asiantuntijan kanssa, joka kertoi tarinaansa.
Ei riittänyt, että esimies jätti tiedon ulkopuolelle poistamalla henkilön sähköpostijakelulistalta, ei tervehtinyt, määräsi uuden tehtävän muttei sisältöä siihen, mutta että hän pisteli nuppineuloja kiusatun valokuvaan…
Ei riittänyt, että esimies jätti tiedon ulkopuolelle poistamalla henkilön sähköpostijakelulistalta, ei tervehtinyt, määräsi uuden tehtävän muttei sisältöä siihen, mutta että hän pisteli nuppineuloja kiusatun valokuvaan…
maanantai, 27. helmikuuta 2012
Ohjaajia riittää
Tänään mainostettiin Radio Suomen menovinkeissä kimppakävelyä- mukana kävelyohjaaja. Mitä kaikkia neuvojia onkaan?
Terveyttämme varten: personal trainer, jonka opettaa liikkumaan.
Muistineuvoja, joka opettaa muistamaan?
Diabetes-neuvoja.
Ravintoneuvoja.
Oppilaanohjaaja, kuntoutusohjaaja, nuoriso-ohjaaja… siis ammatteja oikein.
Uusimmasta päästä: elämäntapaohjaaja, life coach, jonka avustuksella opimme elämään.
Vanhimmasta päästä: ammatinvalinnanohjaaja. Meillä kävi Vaalan lukiossa 60-luvun lopulla kiertävä ammatinvalinnanohjaaja,joka testasi meidät ja sanoi minullekin, että hanki sinä tyttö porvarillinen ammatti. Taiteilla aina ehdit siinä sivussa. Ja niin minä läksin opiskelemaan tiedotusoppia, koska se oli kuitenkin siltä väliltä. Pääsin kyllä kansantaloustiedettäkin opiskelemaan, mutta koska oli helpompaa saada asunto Tampereelta kuin Helsingistä, niin valinta oli selvä. Kolmas vaihtoehto olisi ollut Tukholman taidekoulu. Kukapa jälkikäteen tietää, mikä olisi ollut viisasta?
Hulluimmasta päästä: miten päästä eroon tarpeettomasta roinasta. Neuvoja tulee kotiisi auttamaan sinua. Näin tästä tv-uutisen, jossa opastettiin rouvaa, jolla oli sata lakanaa ja paljon hopeaveitsiä ja haarukoita. Että tähänkin on olemassa jo monta yrittäjää! Hienoa tietysti, että joku maksaa ja toinen saa tästä elantonsa.
Terveyttämme varten: personal trainer, jonka opettaa liikkumaan.
Muistineuvoja, joka opettaa muistamaan?
Diabetes-neuvoja.
Ravintoneuvoja.
Oppilaanohjaaja, kuntoutusohjaaja, nuoriso-ohjaaja… siis ammatteja oikein.
Uusimmasta päästä: elämäntapaohjaaja, life coach, jonka avustuksella opimme elämään.
Vanhimmasta päästä: ammatinvalinnanohjaaja. Meillä kävi Vaalan lukiossa 60-luvun lopulla kiertävä ammatinvalinnanohjaaja,joka testasi meidät ja sanoi minullekin, että hanki sinä tyttö porvarillinen ammatti. Taiteilla aina ehdit siinä sivussa. Ja niin minä läksin opiskelemaan tiedotusoppia, koska se oli kuitenkin siltä väliltä. Pääsin kyllä kansantaloustiedettäkin opiskelemaan, mutta koska oli helpompaa saada asunto Tampereelta kuin Helsingistä, niin valinta oli selvä. Kolmas vaihtoehto olisi ollut Tukholman taidekoulu. Kukapa jälkikäteen tietää, mikä olisi ollut viisasta?
Hulluimmasta päästä: miten päästä eroon tarpeettomasta roinasta. Neuvoja tulee kotiisi auttamaan sinua. Näin tästä tv-uutisen, jossa opastettiin rouvaa, jolla oli sata lakanaa ja paljon hopeaveitsiä ja haarukoita. Että tähänkin on olemassa jo monta yrittäjää! Hienoa tietysti, että joku maksaa ja toinen saa tästä elantonsa.
perjantai, 24. helmikuuta 2012
Työpaikkakiusaamisen sanamuodoista
Selitys EU:n kiusaamistilastojen rajuun muutokseen positiiviseen suuntaan Suomen osalta löytyikin kysymyksen sanamuodon muutoksesta. Kysyin nimittäin Tilastokeskuksen asiantuntijalta, kokeneelta Anna-Maija Lehdolta asiasta.
Hän oli ollut mukana tarkastamassa vuoden 2010 kysymyslomakkeen suomenkielistä käännöstä. ”Edellisessä tutkimuksessa emme päässeet vaikuttamaan käännökseen, joten siinä oli mielestäni liian väljä muotoilu "kiusaamista / epäasiallista kohtelua". Tämä oli ilmeisesti tulkittu paljon väljemmin kuin "bullying / harassment", joka oli
englanninkielinen eli alkuperäinen versio. Vuoden 2010 lomaketta tarkastaessamme ehdotimme "epäasiallisen kohtelun" pois ottamista, jolloin tulostenkin mukaan asia on koettu paljon harvinaisemmaksi. Siinä siis kysytään vain "kiusaamista".
-Nyt se vastaa mielestäni paremmin muiden maiden käännöksiä. Suomihan putosi tilastossa muistaakseni neljänneksi, joten mikään johtava maa ei Suomi kaiketi ole. Meidän omassa tutkimuksessamme (2008) itse koettu kiusaaminen oli 6 prosenttia palkansaajista, eikä se ollut kasvanut edellisestä tutkimuksesta(2003). Tulos vastaa siis hyvin EU-tutkimuksen nykyistä tasoa, kertoi Anna-Maija.
Toisaalta taas työolobarometrin uusin tulos kertoo työpaikkakiusaamisen lisääntymisestä, erityisesti tänään julkistettavan kuntabarometrin mukaan työpaikkakiusaaminen ja henkinen väkivalta on lisääntynyt erityisesti kuntien sosiaalitoimessa. HURJASTI. 49 % vastaajista koki TYÖTOVERIEN taholta kiusaamista eli se oli lisääntynyt kymmenellä prosenttiyksiköllä. Tässä työpaikkakiusaamisella tai henkisellä väkivallalla tarkoitetaan työntekijän eristämistä, mitätöintiä, uhkaamista, selän takana puhumista tai painostamista.
Kysyä sopii, mitä on uskominen?
Hän oli ollut mukana tarkastamassa vuoden 2010 kysymyslomakkeen suomenkielistä käännöstä. ”Edellisessä tutkimuksessa emme päässeet vaikuttamaan käännökseen, joten siinä oli mielestäni liian väljä muotoilu "kiusaamista / epäasiallista kohtelua". Tämä oli ilmeisesti tulkittu paljon väljemmin kuin "bullying / harassment", joka oli
englanninkielinen eli alkuperäinen versio. Vuoden 2010 lomaketta tarkastaessamme ehdotimme "epäasiallisen kohtelun" pois ottamista, jolloin tulostenkin mukaan asia on koettu paljon harvinaisemmaksi. Siinä siis kysytään vain "kiusaamista".
-Nyt se vastaa mielestäni paremmin muiden maiden käännöksiä. Suomihan putosi tilastossa muistaakseni neljänneksi, joten mikään johtava maa ei Suomi kaiketi ole. Meidän omassa tutkimuksessamme (2008) itse koettu kiusaaminen oli 6 prosenttia palkansaajista, eikä se ollut kasvanut edellisestä tutkimuksesta(2003). Tulos vastaa siis hyvin EU-tutkimuksen nykyistä tasoa, kertoi Anna-Maija.
Toisaalta taas työolobarometrin uusin tulos kertoo työpaikkakiusaamisen lisääntymisestä, erityisesti tänään julkistettavan kuntabarometrin mukaan työpaikkakiusaaminen ja henkinen väkivalta on lisääntynyt erityisesti kuntien sosiaalitoimessa. HURJASTI. 49 % vastaajista koki TYÖTOVERIEN taholta kiusaamista eli se oli lisääntynyt kymmenellä prosenttiyksiköllä. Tässä työpaikkakiusaamisella tai henkisellä väkivallalla tarkoitetaan työntekijän eristämistä, mitätöintiä, uhkaamista, selän takana puhumista tai painostamista.
Kysyä sopii, mitä on uskominen?
keskiviikko, 15. helmikuuta 2012
Työpaikkakiusaamisesta
MTV 3:n uutisissa käsiteltiin hiljattain työpaikkakiusaamista.Olin siinä asiantuntijana. Siinä haastateltiin myös erästä kiusattua, joka oli perustanut nettisivustonkin omien kokemustensa vuoksi (tyopaikkakiusatut.net). Suomi on edelleenkin kiusaamisen mallimaa, vaikka ei enää ihan Euroopan huipulla viidennen Eurofoundin tekemän työelämäkyselyn perusteella vuodelta 2010 http://www.eurofound.europa.eu/surveys/smt/ewcs/ewcs2010_13_03.htm.
Tulokset vaihtelevat tosin kysymyksestä riippuen. Jos kysymyksenä on ”Oletko viimeisen kuukauden aikana kokenut työpaikallasi sanallista parjaamista, suomalaisista naisista 18 % (eli eniten Euroopassa) vastaa myöntävästi, mutta kun miehet lasketaan mukaan, keskiarvoksi tulee 15,8 %. Tätä korkeamman keskiarvon saavat Tsekki 17,5 % ja Itävalta 17,3 %. Suomen kanssa suurin piirtein samassa tasossa ovat Latvia ja Viro.
Sen sijaan kysyttäessä, oletko itse kokenut työpaikallasi kiusaamista viimeisen vuoden aikana, vastaukset ovat radikaalisti muuttuneet edellisestä kerrasta 2005. Silloinhan suomi oli ykkösenä 17,2 prosentilla, nyt keskiarvo 6,2 ja varsin monet maat roimasti edellä. Täytyy selvittää tämä ero, mistä se voisi johtua?
Kuitenkin viimeisin työolobarometrin ennakkotieto vuodelta 2011 kertoo toista kieltä.
Kaikista palkansaajista niiden osuus, jotka vastasivat että työpaikkakiusaamista tapahtui heidän työpaikallaan, oli 24 prosenttia vuonna 2010 ja 29 prosenttia vuonna 2011. Työpaikkakiusaaminen näyttää siis olevan paitsi yleistä, myös lisääntyneen selvästi, eli viidellä prosenttiyksiköllä.
Joka tapauksessa kiusaamien kohteeksi joutuneella ei ole helppoa. Puhelimeni soi uutislähetyksen jälkeen. Puolustusvoimilta muutama vuosi sitten ulkoistettu rouva kertoi elämäntarinansa. Hän oli puolustusvoimilla 25 vuotta työskennellyt, rakastanut työtään ja uskonut, että hän oli hyvä työntekijä. Uuden työnantajan palveluksessa hän joutui kuitenkin silmätikuksi. Työnantaja alkoi järjestelmällisesti kiusata, yks kaks hän ei osannutkaan mitään, hän kertoi. Puhelut alkoivat sanomalla, kuinka sinä olet meille kallis. Hän ei lopulta kestänyt, vaan sairastui masennukseen ja on nyt ollut neljä vuotta työttömänä.
Tulokset vaihtelevat tosin kysymyksestä riippuen. Jos kysymyksenä on ”Oletko viimeisen kuukauden aikana kokenut työpaikallasi sanallista parjaamista, suomalaisista naisista 18 % (eli eniten Euroopassa) vastaa myöntävästi, mutta kun miehet lasketaan mukaan, keskiarvoksi tulee 15,8 %. Tätä korkeamman keskiarvon saavat Tsekki 17,5 % ja Itävalta 17,3 %. Suomen kanssa suurin piirtein samassa tasossa ovat Latvia ja Viro.
Sen sijaan kysyttäessä, oletko itse kokenut työpaikallasi kiusaamista viimeisen vuoden aikana, vastaukset ovat radikaalisti muuttuneet edellisestä kerrasta 2005. Silloinhan suomi oli ykkösenä 17,2 prosentilla, nyt keskiarvo 6,2 ja varsin monet maat roimasti edellä. Täytyy selvittää tämä ero, mistä se voisi johtua?
Kuitenkin viimeisin työolobarometrin ennakkotieto vuodelta 2011 kertoo toista kieltä.
Kaikista palkansaajista niiden osuus, jotka vastasivat että työpaikkakiusaamista tapahtui heidän työpaikallaan, oli 24 prosenttia vuonna 2010 ja 29 prosenttia vuonna 2011. Työpaikkakiusaaminen näyttää siis olevan paitsi yleistä, myös lisääntyneen selvästi, eli viidellä prosenttiyksiköllä.
Joka tapauksessa kiusaamien kohteeksi joutuneella ei ole helppoa. Puhelimeni soi uutislähetyksen jälkeen. Puolustusvoimilta muutama vuosi sitten ulkoistettu rouva kertoi elämäntarinansa. Hän oli puolustusvoimilla 25 vuotta työskennellyt, rakastanut työtään ja uskonut, että hän oli hyvä työntekijä. Uuden työnantajan palveluksessa hän joutui kuitenkin silmätikuksi. Työnantaja alkoi järjestelmällisesti kiusata, yks kaks hän ei osannutkaan mitään, hän kertoi. Puhelut alkoivat sanomalla, kuinka sinä olet meille kallis. Hän ei lopulta kestänyt, vaan sairastui masennukseen ja on nyt ollut neljä vuotta työttömänä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
