Docendum

Työnilon trokee 2012

2012-01-29T15:25:00.002+02:00

Pekka Porvali, varsinainen kalevalaisen runomitan taituri, laittoi minulle jälleen Työnilonjulistuksen 2012 trokeemuodossa. Kas tässä luettavaksenne:

Talkoot nyt työn iloihin
hyvinvoinnin hakemiseen
pahoinvoinnin karkotukseen
eurot riemun etsimiseen

Vilkaistaanpa kuvajaiseen
peilin pinnalta näkyvään
menestystä myttynaama
eipä helposti tavoita

Toimivassa yhteisössä
toimet tavaksi otettu
joustavuutta johtamiseen
mittarit ilon hyväksi

Esimiehet, esimerkit
lietsomassa toiveikkuutta
pulmat puheiksi otetut
helpottavat hengitystä

Onnistunnan tähtihetket
asiakkaan palautteesta
pomon kiitos lisukkeena
huipulle sakin hivuttaa

Kysy sitten itseltäsi
mitä voisin minä tehdä
minne tahdon taaperrella
väsymättä, suuttumatta

Eläpä enää odota
jotta joku ratkaisisi
ottaisi ohjakset sinulta
huoltokirjan täyttelisi

Muutakin kuin työtä
elämässä hyvä olla
liiku, lue, harrastele
valta mielen vahvistuupi

Työnilonjulistuksen tekstiä voit vertailla www.uta.fi/jkk/synergos

Varo kotisivupäätteiden kaupustelijaa

2012-01-28T09:19:00.002+02:00

Olin lähtenyt juuri ajamaan työpaikalta, kun vastasin puhelimeeni. Ystävällisen tuntuinen mieshenkilö- ihan kuin naapurinpoika - valisti minua, että vain yritykseni kotisivujen fi-pääte on suojattu, mutta kuka tahansa saattaa kiusaamistarkoituksessa käyttää väärin muita päätteitä kuten com, net ja info -päätteitä esimerkiksi ohjaamalla haun pornosivuille.

Kiinnostavaa, enpä tuota tiennyt. Hän tarjosikin palvelua, jolla maksua vastaan saisin suojattua myös noiden domain-päätteiden kääntymisen omille fi-sivuilleni. Varsin pitkään keskusteltuamme jäin itse siihen käsitykseen, että saan tarjouksen tai tilausvahvistuksen, jonka perusteella pystyn vielä tarkistamaan kyseisen yrityksen tiedot tai onko muita vastaavia palveluja olemassa.

Mutta sainkin kotiin tilausvahvistuksen, jossa luki, kiitoksia tilauksestanne. Varaus on sitova ja pyydämme suorittamaan varauksen tällä laskulla. Ei voi olla totta.

Koska olin juuri saanut Pirkanmaan yrittäjien lehden kotiini, jossa varoiteltiin näistä kaupustelijoista, laitoin heti viestin kyseiseen rekisteröintikeskukseen. Kiistin tehneeni tilauksen. Asia alkoi sitäkin enempi epäilyttää, kun kyseinen firma oli perustettu vasta marraskuun alussa.

Vastaukseksi sain, että joku nimetön asiakaspalvelija kyseisestä firmasta oli kuunnellut NAUHOITTEEN läpi ja siinä ei ollut mainintaa siitä, että olin pyytänyt tarjousta. Puhelu oli siis heidän mukaansa nauhoitettukin ilman, että siitä minulle sanottiin.

Niinpä soitin yrittäjäjärjestöni juristille, joka kehotti pyytämään nauhoitteen Tietosuojavaltuutetun netistä saatavalla lomakkeella. Sopimuksen toisellakin puolella eli minulla pitäisi olla mahdollisuus tarkistaa itseäni koskevat tiedot. Lähetin myös laskuttajalle tiedon siitä, että olin kiistänyt sopimuksen syntymisen.
En saanut vastausta, vain maksukehotuksen laskusta, jonka jälkeen sen uhattiin menevän perintään.

Kun sitten kiukustuin ja laitoin heille vielä hyvästä kaupanteontavasta postia, vastauksessa korostettiin, että jälleen oli varmistettu nauhoilta, että pakkomyyntiä ei ollut harrastettu. (Enhän minä siitä valittanut, vaan siitä, että itsellä oli eri uskomus syntyikö sopimus.) Ja kaiken kukkuraksi vastauksessa sanottiin, ettemme nauhoita puheluita lainkaan, käytämme ulkoisen palveluntarjoajan soittojärjestelmää jonka tietokantaan puhelinnumerot ja kontaktitiedot on tallennettu. Itse tallennus ei olekaan lainkaan heillä, vaan ulkopuolisen palveluntarjoajan tietokannassa. Että se lisää minun oikeusturvaani… Ja että yleinen tapa on nauhoittaa. Mistä minä semmoista voin tietää!

Itse ymmärrän tilausvahvistuksella ihan eriä asiaa. Oma toimintani nimittäin koulutustilaisuuksista sovittaessa perustuu kahdenkeskiseen luottamukseen. Kun lähetän tilausvahvistuksen, niin siinä kertaamme molemmat, mitä olemme sopineet ja millä hinnalla. Näin voimme molemmat olla yhtä mieltä asiasta. Vasta sen jälkeen teemme sopimuksen. Niinhän minä tässäkin tapauksessa luulin.

Kuitenkaan tällaiseen ei liene tällä rekisteröintifirmalla varaa. Jos toiminta perustuisi rehellisyyteen, niin asiakkaalle annettaisiin mahdollisuus tarkistaa kaupittelijaa koskevat tiedot ja mitkä muut tarjoavat vastaavia palveluita.

Onneksi tämä perumismahdollisuus on olemassa yksityisillä ihmisillä. Anopille tosin kävi kerran huonosti, kun lehtimyyjä kertoi alkavasta juhlavuodesta. Hän otti sen ihan tosissaan ja kertoi meille, että nyt on alkanut hänen juhlavuotensa ja hän saa siitä hyvästä lehden, kerrottiin puhelimessa.

Mitä tästä opin?
Tulin siis jymäytetyksi, ja ventovieraat (ISOVELI?) saavat sitä ilokseen kuunnella nauhoitteelta, joka sitten ei olekaan nauhoite, mutta joka kyllä voidaan luovuttaa oikeudelle vaan ei minulle! Eikä minulla itselläni ole siis mahdollisuutta saada tekemästäni sopimuksesta tietoa. Ehkä niin on parempikin. Näin voin säilyttää itsekunnioitukseni, josta olen valmis maksamaan 184,50 ja huomautuskuluja 12,30. Halpa hinta. Siis maksoin toisen maksukehotuksen jälkeen, koska en jaksanut alkaa tappelemaan.

Toiseksi, en ikinä kiireessä auton ratissa suostu sanomaan halaistua sanaa kenenkään umpivieraan kanssa. Aivoni eivät ole tyypillistä naisten tippaleipämallia, minkä Mieskin on huomannut. Minun on nimittäin pysähdyttävä, kun hän puhuu minulle. On mahdotonta yhtä aikaa kuunnella ja kävellä. Eli tässä tapauksessa on mahdotonta ajaa autolla ja tehdä päätöksiä. Kysyn aina ensiksi, onko tämä myyntipuhelu ja jos on, sanon, kiitoksia ja ihanaa päivää sinne tositeeveehen, joka nauhoittaa kaikki puhelut.

Kolmanneksi, ihan vakavissani varoitan kaikkia kiinnittämään huomiota domain-kaupustelijoihin. Älä ikinä luule, että omat käsitteesi ja termisi merkitsevät samaa toiselle.

Tämä oli hyvä opetus myös siksi, kuinka pakahduttavaa ja ahdistavaa on tuntea olevansa alakynnessä vailla mahdollisuutta vaikuttaa. Samaa tapahtuu monesti työpaikoillakin, voittaa-hävitä –asetelmastahan tässä on kysymys. Voittaa- voittaa – tilanne perustuukin luottamukseen, mutta uskonpa sillä olevan tulevaisuuden. Vaikka joskus ei kauppaa syntyisikään, hyvä kello kauas kuuluisi!

Neljänneksi: kaiken kukkuraksi sain eilen postista kirjeen, siis yli kuukauden jälkeen. Minun kirjeeni kyseiselle firmalle, jossa oli tietosuojavaltuutetun lomakkeella pyyntöni saada nauhoite itselleni, palautettiin, koska sitä ei voitu toimittaa kyseiseen osoitteeseen. OSOITE OLI OIKEA, tarkistin sen yritysrekisteristä ja saamistani sähköposteista. Onko koko putiikkia olemassakaan?

Kohtaamisia Linnan juhlista

2011-12-07T12:03:00.001+02:00

Saapuminen MTV:n arkistosta

Juhla oli ainutlaatuinen, tunnelma välitön ja kaikki kättelivät ja kehuivat toisiaan. Semmoistahan sen pitäisi olla arkenakin, että hierarkiat eivät vaikuta ja ihmiset kohtaavat toisensa ilman arvomerkkejä.

Televisiosta tila näyttää huomattavasti avarammalta. Kun tulimme sisään Mariankadun puolelta, kaikki paikat pursusivat ihmisiä ja ei muuta kuin portaita ylös ja kohta olimme jo presidenttiparin edessä. Ei siinä ennättänyt mitään ajatella kuin mennä jonon jatkeena.

Kun sitten parvelta katselimme menoa, Jussi keksi, että tämähän on kuin Ruotsinlaivassa, mutta kuvista ei saanut kuitenkaan kieltäytyä. Valokuvaajat seisoivat kuin kuorossa korokelavalla ja räiskivät menemään. Ilma oli siellä ylhäällä kuumaa ja sakeaa.

Joltakin rouvalta putoili mustia tupsuja Tarjan jalkoihin ja vielä punaiselle matolle, mikä huvitti suuresti yleisöä. Punaisen maton ryppyily herätti hilpeyttä sekin, vaikka siihen kyllä olisi joku jo saattanut kupsahtaakin. Yksi matto tempaistiin poiskin ja jäljelle jäi vain valkoinen pitoteippipohja. .Ennen entisen presidenttien tuloa se kuitenkin kiikutettiin paikalle, jottei heidän arvokkuutensa olisi kärsinyt moisella pohjalla kävelemistä ja loppuviimeksi Presidentti seisoi itse kulman päällä, etteivät nämä viimeiset vieraat vain olisi kaatuneet.

Ruuan metsästäminenkin oli hankalaa, nälkä oli jo melkoinen moisesta seisomisesta. Matkalle osui boolia, joten sitäkin piti maistella ennen pikkupaloja. Hiukan simaiselta se maistui. Lopulta olimme herkkujen äärellä, jossa myös Päivi ja Paavo Lipponen seisoskelivat. Ihania paloja, erityisesti mätikakku. Tungoksessa syöminen vaati kuitenkin luonnetta, etenkin niiltä, jotka uskalsivat ottaa vielä kahvikupposen käteensä.

Jostain kuului, hei Marsa. Joentaustan Jokkehan se ilmestyi paljoudesta. Aloitimme tiedotusopin opinnot tasan 40 vuotta sitten. Harvapa minua lapsuudenystäviä lukuun ottamatta tunnistaakaan tuosta nimestä. Oli tosi mukavaa vaihtaa kuulumisia. Näin vuosien vieriminen konkretisoituu.

Sain kiitettyä Elintarviketyöntekijöiden liiton puheenjohtajaa Veli-Matti Kuntostakin lupauksesta tulla puhumaan meidän työnilonjulistustapahtumaan 10.1.2012. Tein hänen kanssaan paljon yhteistyötä Saarioisten aikoina, koska hän oli silloin Sahalahdessa pääluottamusmiehenä.

Jallekin (Jarl Thore Eriksson) oli mukana vaimonsa kanssa, muttei enää rehtorina, vaan Åbo Akademin kanslserin roolissa. Hänellä riittää virtaa, kertoi vaimo. Varantolan Kristaakin ja miestään siinä tervehdittiin. Näimme ylhäältä, että Alasuutarikin olivat yliopistolta mukana, mutta missään emme heitä kohdanneet.

Sitten keksimme, että mennäänpä vielä tanssimaan. Ei sitä ollut edes huomannut, että tanssi oli alkanut jo aikaa sitten. Pikkuista pyörähtelyä ja twistaamista, hupsista, taisi mennä oikein kamerallekin! Ja tokihan siitä sitten kuulimmekin, vaikka emme siinä hetkessä tajunneet joutuvamme esille.

Yllätyimme Paavo Lipposen isoudesta ja Paavo Väyrysen pienuudesta – siis kooltaan.
Eräät yhteiskunnallisesti palkitut olivat arvomerkkeineen ja rimpsuineen kuin koristeltuja joulukuusia.

Bongailimme pirkanmaalaisia kansanedustajia, joita kävimme kättelemässä, ainakin Arto Pirttilahti, Kimmo Sasi ja Arto Satonen osuivat haaviin.

Lopulta myös Jukka Gustafsson vaimoineen osui selän taakse ja sain tilaisuuden kiittää häntä ihanasta onnittelusähkeestä. Hän totesi Marja-Liisan olevan ”minun suosikkihyvinvointiprofessorini”. Mieheni totesi siihen, että hän onkin se ainoa. Heillä oli kova kiire mennä vaihtamaan rouvan kauniita kenkiä mukavampiin.

Kapusimme vielä yläkertaan etsimään jatsia, sitä samaa etsi Antti Kasviokin vaimoineen, mutta se oli jo loppunut. Antti arveli saaneensa kutsun kestävän kehityksen edustajana.

Jussi kiitti Pepe Willbergiä siitä, että oli saanut jo 60-luvulta kuunnella hänen omaperäisiä laulujaan ja niiden tulkintoja. Siis peräti kohta viisikymmentä vuotta.

Kun läksimme etsimään naulakkoa, jouduimme väärälle ovelle. Siellä kuitenkin törmäsimme Suomen Akatemian pääjohtajaan Markku Mattilaan, jolta kyselin hänen työtilanteestaan. Pesti on maaliskuussa lopussa, hän vastasi ja kysyi, löytyisikö hänelle työtä minun tiimistäni pilke silmäkulmassa. Toivotin lämpimästi tervetulleeksi, koska vaimo oli ihan huolissaan, että tämä jäisi kotiin.

Meille oli jatkot siinä, että jaksettiin vartin yli yhteentoista, oltiin siis jatkoajalla, edes päätä saatu kipeäksi simaisesta boolista.

On se vaan jännää, että kumpainenkin taksinkuljettaja kyseli meiltä, miten kertomiimme osoitteisiin oikein ajetaan.

Meillä oli yllättävän hauskaa ja sitä samaa kertoivat kaikki tapaamammekin ihmiset. Vaikka etukäteen jännitti ja jo ajatteli, että miksi ihmeessä tämä vaivannäkö, niin voi sanoa, että kyllä se kannatti. Monta uutta kokemusta, jopa se, että eka kertaa elämässä minulle tehtiin kampaus, meikki ja kynnet. (Toki tv-ohjelmiin on jotain värkätty, muttei tässä mielessä.)

Siispä vielä kerran kiitos kaikille, jotka jollakin tavalla edesauttoivat onnistuneen illan tekemisessä. Erityiskiitokset Pialle kampauksesta, Riikalle meikistä, Tuulle kynsistä, Jannelle puvusta!

Nautitaan, ystävät ja kylänmiehet

2011-12-06T09:30:00.004+02:00

Kaikki alkoi oudosta puhelinsoitosta tuntemattomasta numerosta. Vastasin siihen, että olen kokouksessa. Soittaja sanoi, että hän vain lyhyesti tarkistaisi osoitetietoja, joten jatkoin puhumista. Kun kysyttiin mieheni nimeä, aloin ihmetellä, minkälainen katalogi nyt olisi kyseessä. Sieltä vastattiin jotakin, hälyn keskellä en kuullut soittajan nimeä, ihan kuin soitto olisi tullut jostain kansliasta ja puhelu päättyi siihen.

Kahden päivänkuluttua tästä, keskiviikkona 23.11, mieheni oli yrittänyt soittaa minulle monta kertaa. Olin Helsingissä kouluttamassa ja kun sain häneen yhteyden, sydän alkoi lyödä ylimääräisiä kierroksia. Mieheni oli luullut, että poikamme huijasivat meitä kutsukirjeellä ja soittanut Presidentin kansliaan tarkistaakseen asian. Totta se oli.

Kutsu aiheutti kyllä ylimääräisiä sydämensykkeitä, aikaa h-hetkeen oli vajaa kaksi viikkoa. Mitä päälle? kysyy nainen. Epätoivoissani juoksin Tampereen vaatekaupat, saldo synkkä - vain mustaa ja violettia.

-Apuvaa, kirjoitin Ritva Fallalle torstaiaamuna, minulla on monta Marimekolle suunnittelemaasi housupukua. Olisiko millään mahdollista…?

Olin torstainakin kouluttamassa Helsingissä ja tilaisuuden jälkeen meni Villisilkkiin. Se olikin vielä kiinni, mutta viereisen nappikaupan rouva soitti omistajalle, joka saapui paikalle. Niinpä sain katsauksen kankaisiin, juuri mieleistäni sieltä ei löytynyt lukuisista vaihtoehdoista huolimatta. Mutta, ei passaa olla ronkeli.

Ritva Falla soitti iltapäivällä ja sanoi, että on ihan tukossa tekemistensä kanssa, mutta hän oli saanut Janne Renvallin suostumaan hommaan, jos vain heti ottaisin yhteyden. Sen tein ja siitä se alkoi. Perjantai-iltana Helsinkiin katsomaan kankaita, viikonloppuna syntyi malli ja eikun ompelemaan. Ihan hauskaa sikäli, että Janne Renvall on syntynyt Kangasalla.

Entä muut tykötarpeet? Ja kampaus ja meikki. No, mitkään kiharat eivät minun naamaani kaunista, joten eiköhän oman kampaajan kanssa siitä selvitä ja meikkikin tulee tutusta kemikalioliikkeestä, jossa olen vuosia käynyt.

Tänään on sitten juhlan aika. Kolttu on vielä hakematta, sovitin sitä eilen ja siihen tehtiin vielä viimeisiä korjauksia. Ettei jäisi viime tinkaan. Perhosia on jostain syystä vatsassa. Hassua, on helpompaa esiintyä tuhannelle ihmiselle Finlandiatalolla kuin kävellä Presidenttiä kättelemään!

Olen iloinen ja kiitollinen, koska kutsu on mitä suurimmalla syyllä seurausta työhyvinvoinnin eteen tekemästäni työstä, josta sain tunnustuksen Vuoden yhteiskuntatieteilijä. Sitä ei olisi ollut mahdollista yksin,ilman hyvää työtiimiä ja perhettä, erityisesti miestäni. Niinpä tästä hohteesta voi ansaitusti nauttia kaikki ystävät ja kylänmiehet!

Johtajat, miettikää viestinne sävyä - lannistatteko vai innostatte?

2011-11-18T18:56:00.003+02:00

Tämän viikon puheenaiheena on ollut EVA:n raportti yritysten tuottavuuden romahtamisesta. Uutisotsikoissa on revitetty, että Suomessa on 150 000 turhaa työntekijää.

Jorma Ollila toki kommentoi tuoretta selvitystä muultakin kannalta todeten mm., että hänen mielestä tarvitaan rakenteellisten uudistusten lisäksi toimia, jotka lisäävät yritysten investointeja aineelliseen ja aineettoman pääomaan. Vain siten Suomeen luodaan uusia tuottavia työpaikkoja ja vaurautta. (HS Vieraskynä 16.11.2011)

Aineettomat tuotannontekijät muodostavat isomman osan organisaation tulevaisuuden arvosta kuin aineelliset tekijät – jopa 50-90 %. Aineeton pääoma muodostuu yhteisöllisyydestä, johtamisen laadusta, organisaation toimivuudesta ja uudistumiskyvystä sekä työntekijöiden henkisestä kunnosta. Siksi ei ole yhdentekevää, miten työpaikoilla voidaan.

Peräpeiliin ei kannattaisi katsoa eikä syyllistää työntekijöitä huonosta työstä, vaan työelämän kehittämisessä pitäisikin nyt keskittyä siihen, mikä lisäisi tekemisen meininkiä, työn imua ja innostusta. ERITYISESTI JOHTAJILLA OLISI TÄSSÄ TÄRKEÄ ROOLI TOIVEIKKUUDEN JA MYÖNTEISYYDEN LIETSOMISESSA, KOSKA SE MIHIN HUOMIO KIINNITTYY, KASVAA. Tämä ei tarkoita silmien sulkemista ongelmilta, mutta niistä puhumisessa tarvitaan erilaista sävyä.

Ohjeita lastentarhasta

2011-11-12T20:23:00.002+02:00

Eräs poliisipäällikkö antoi minulle nämä ohjeet, joista hän oli tehnyt omalle työpaikalleen pelisäännöt. Sääntöjen alkuperänä oli Pirkanmaan ammattikorkeakoulun lastentarhan ohjeet. Voisimmeko soveltaa näitä omilla työpaikoillamme?

Osaa sanoa huomenta, kiitos ja näkemiin
Jaa kaikki
Pelaa reilua peliä
Pane tavarat takaisin sinne mistä ne otit
Siivoa omat sotkusi
Pyydä anteeksi, kun loukkaat jotakuta
Jokaisella on oma nimi
Pese kätesi, ennen kuin alat syödä
Vedä vessa
Pulla ja maito tekee välillä hyvää
Elä tasapainoista elämää
Opi jotain, piirrä, maalaa, laula, tanssi, leiki, tee työtä vähän joka päivä.
Kun lähdet ulos maailmaan, varo liikennettä, pidä toista kädestä ja pysyttele yhdessä muiden kanssa.
Tajua ihme

Epilogi

2011-11-12T19:59:00.002+02:00

Läksimme taas tänään pyöräilemään tihkun sekaan. Mieheni havaitsi, että pyöränkumini olivat ihan tyhjät. Siitä se edellisen kerran ajamisen raskaus johtui ja minä kun luulin kuntoni heikentyneen. Suorastaan lensin eteenpäin. Se oli oikea ihmeparantuminen, mutta ilman Jokua Muuta en olisi tajunnut, mistä kenkä puristi.

Mitä siitä seuraisi jos Joku Muu olisi kuollut?

2011-11-12T19:54:00.002+02:00

Järjestetään työpaikalla hautajaiset ja pannaan Joku Muu maan poveen, kerroin aieammassa blogissani erään työntekijän keksineen. Idean voisi laittaa vapaasti kiertoon, koska sen jälkeen alkaisi tapahtua ihmeitä kunkin työpaikalla. Kopiohuoneen nitojassa olisi niittejä, kopiokoneen tukokset olisi avattu, sen sisällä olisi paperia riittävästi ja viimeisen värikasetin tilalle olisi hankittu uusi.

Kun Joku Muu on poistunut joukostamme, laitan itse astiat tiskikoneeseen työpaikkani keittiössä, pyyhin ylimääräiset roiskeet pöydältä ja laitan uutta kahvia tippumaan loppuneen tilalle. Tekisin sen, mitä omassa työpaikassani on tärkeätä työn sujumiseksi tai toisen vuoron työn aloittamisen helpottamiseksi.

Mietin myös aamulla astuessani ovesta työpaikalleni, minkälaista mieltä tuon mukanani: ärripurrin vai hyvän mielen. Tervehdin iloisesti työkavereitani enkä odota, suvaitsisiko joku moikata minua, ja jos huomenia ei kuulukaan, hautoa, miksi se ei taaskaan minua tervehtinyt. Käyn myös kysymässä esimieheltäni palautetta, jos se on häneltä unohtunut.

Jos jokin asia jää minua vaivaamaan, puhun siitä asianosaiselle enkä sulkeudu parhaimman ystäväni huoneeseen purkamaan sydäntäni toisen käyttäytymisestä tai haudo sitä sisälläni aamuyön pitkinä tunteina herkistellen, kuinka ihanaa olisi sanoa suorat sanat, tai jopa itsensä irti.

En odota, että hyvä haltiatar laskeutuu konsultin muodossa taikasauvansa kanssa työpaikallemme ja ratkaisee ikuisuuskiistat, vaan kysyn, mitä voisimme tehdä näille asioille. Ja jos huomaan, että työkaverillani on ihan liikaa tehtävää, kysyn, voisinko auttaa.

Kävimme juuri pyörälenkillä. Mies mennä viiletti tuulispäänä edellä, kun taas minusta oli niin raskasta polkea ja jäinkin koko ajan jälkeen. Päättelin ykskantaan, että varmasti jarrunpalat hankasivat takapyörää ja siksi meno oli nihkeää. Seis, katso peiliin! Minulla ei vain yksinkertaisesti ole jalkavoimia, eikä kukaan muu voi niitä antaa kuten ei kuntoakaan. Minun on lähdettävä itse kuntosalille, saa sellutkin samalla kyytiä.

Ja anteeksipyytävästi ajattelen sitäkin aamua, kun tulin aamukuuden jälkeen Ukkijärvestä uimasta enkä päässyt sisälle, vaikka soitin eri tavoin ovikelloa, kolkuttelin, heitin kiviä seinään ja jopa raahasin peräkärryn palotikkaiden alle, jotta olisin päässyt koputtamaan yläkerran ikkunaan. Eihän se miehen huonon kuulon vika ollut, että hytisin vähissä vetimissä, vaan minä itse olin loksauttanut lähtiessäni ulko-oven lukkoon eikä Joku Muu.

Kotona en kuitenkaan halua järjestää hautajaisia, sillä minusta on niin mukavaa, kun Joku Muu siivoaa.

Onnen murusia

2011-11-08T15:55:00.000+02:00

Mitä hyvää teille on viime aikoina tapahtunut? Minkälaisia tähtihetkiä muistat työstä tai kotoasi? kyselin eilen luennollani Karkkilassa.

Eräs etupenkin rouva pyysi puheenvuoron:

- Olin kerran harjaantumiskoulussa työssä ja siellä kaikki maanantait aloitettiin tällä kysymyksellä. Muistan, kuinka eräs poika vastasi: sain eilen makkaranpalan ja kävin saunassa.

Ehkä olemme sokeita näkemään ympärillämme tapahtuvia pieniä iloisia asioita.

Joku Muu

2011-10-30T16:44:00.002+02:00

Eräs henkilö kertoi koulutustilaisuudessa saamastaan sähköpostista, jossa luki otsikkona Suruviesti. Hän sanoi katsoneensa äkkiä säikähtyneenä viestin sisällön. Siinä luki, että pidetään hautajaiset. Joku Muu haudataan. Ensiksi vietetään hiljainen hetki ja sitten Joku Muu kuopataan. Kaikkien työntekijöiden toivotaan osallistuvan tilaisuuteen.

Sen jälkeen jokainen työntekijä alkaa täyttää omasta puolestaan hyllyjä, kun jokin tavara loppuu, eikä ajattele, että Joku Muu sen tekee.

VR:n yksipuolinen sanelupolitiikka

2011-10-04T10:33:00.001+03:00

Olen yrittänyt saada junalippuja netistä, vaihtelevalla menestyksellä. Eilen illalla jouduin soittamaan verkon tukeen päästäkseni eteenpäin, koska olin yrittänyt jo puoli tuntia. Sain yhden vaiheen ostossa eteenpäin verkkotuen ansiosta, mutta en kuitenkaan saanut lippua itselleni, joten jouduin aamulla automaatille.Sen sain kuitenkin selville, ettei enää voi matkustaa siten, että printtaisit junalipun asemalta ja voisit tulla sillä Helsingistä aikaisemmallakin junalla. Nyt junalippu on käytettävä juuri siinä junassa, johon se oikeuttaa. Tai joudut sen sitten peruuttamaan ja maksamaan lisämaksut.

Asiakasta ei tässä uudistuksessa kuunnella. Sinun on vain hyväksyttävä nämä pöljyydet, jos haluat junalla kulkea. Ja kuin pisteeksi iin päälle: vanha rouva syöksyy junaan, joka onkin väärä. Hän vain ei tiennyt, että Helsinkiin kulkee näin lähekkäin kaksi junaa. Mikäs nyt eteen?

Konduktööri sanoo, että teidän on ostettava uusi lippu. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Yritän väliin, että eikö tämmöisessä tapauksessa voida joustaa, kun me vakimatkustajatkin joudumme joustamaan ja mukautumaan yksipuoliseen saneluun.

Mikään muu ei auta, eläkeläinen ostaa uuden lipun. Kiitoksia, VR, hurmaavasta aamutervehdyksestä!

Palatako karttaan ja paperikalenteriin?

2011-09-27T19:05:00.003+03:00

Ostin vajaa vuosi sitten uuden Tom Tom navigaattorin, koska edellinen tuli fyysiesti matkansa päähän. Tämä on ostohetkestä lähtien ollut aivan holtiton. Siihen ei voi lainkaan luottaa, koska se saattaa hakea signaalia yli tunnin. Silloin on ehtinyt poistua jo kaupungista ties minne. Se on siis ollut useaan otteeseen korjattavanakin ohjelmointivirheestä, mutta vika on taas hetken päästä paukahtanut päälle. Eli käytössä se ole ehtinyt kulua.

En yksinkertaisesti ole edes jaksanut sitä viedä huoltoon.Mikäkö oli viimeisin toilaus: perjantaina piti pääsemän Turkuun Kirkkotielle hautajaisiin. Haluatko välttää lauttaa? No en. Ja tämä hyväkäs lähti hakemaan reittiä jostain Ruotsin pikkukunnasta käsin. Matkaa jäljellä 1685 kilometriä, oikein Haaparannan kautta. Että silleen. Nyt se on taas huollossa ja tein siitä vihdoin reklamaationkin.

Siis olisiko ihan oikeasti siirryttävä karttaan ja sähköisestä kalenterista paperiversioon? Kalenteri tuli mieleen siksi, että ehkäpä se auttaisi hallitsemaan paremmin aikaa. Jos nokialaisessa on näkyvillä vain päivää ilmaiseva numero, joka näyttää sitten varattua väriä, niin ei lainkaan saa samaa tuntumaa kuin jos näkisi myös kellonajat, jotka ovat varatut ja missä päin Suomea. Olen jo runsaat kymmenen vuotta ollut täysin sähköisessä kalenterissa,mutta kiire vain kasvaa. Vai onko se kalenterin vika?

Havainto-opetuksessa

2011-09-13T20:05:00.003+03:00

Tulin Oulun Lasarettiin. Taksimatka sujui tällä kertaa vähän paremmin kuin edellisellä. Silloinhan taksikuski toivotti minulle hyvää kuntoutusta ja kahdehti, ettei hän itse päässyt moiseen. Lisäksi hän nuhteli minua siitä, että läppärinkin olin ottanut mukaan. (Silloinkin oli kysymyksessä työhyvinvointivalmentajakoulutus.)

Menin iltapalalle, koska nälkä kurni vatsassa. En voinut olla kuulematta vieressä istuvan miesporukan puheita. He muistelivat kaikenlaisia auto-ongelmiaan ja nauroivat välillä ihan hillittömästi. Eräällä heistä oli ollut ihan uusi auto,mutta käyttöohjeet eivät olleet kulussa mukana. Auto oli tehnyt stopin ja antanut jonkin koodin. Mies oli soittanut kotiin pojalleen (huom. ei vaimolleen), että tämä katsoisi, mistä on kysymys. Polttoaine oli vain ollut lopussa.

Toinen puolestaan kertoi, kuinka kerran pakoputki oli pudonnut Kalajoella, ja hän oli hirvittävällä äänellä painanut eteenpäin illalla klo 23 rantaviivaa.

Kolmas taas kertoi tarinan tutusta, joka ajoi Venäjältä tulliin Suomeen tullessaan. Siellä tullimies mittasi säteilyä ja alkoi ihmetellä sen määrää. Takakonttiin oli lastattu kasa kiviä (mutta miksi, se jäi minulta kuulematta). Tuttava oli kertonut palauttavansa Karjalaa Suomeen. Aika hidas konsti, oli tullimies todennut. Mutta ainoa varma, oli puolestaan hän vastannut.

Eivätkä ne siihen loppuneet, mutta koska en ole autoihminen, ne eivät jääneet mieleeni. Mahtoivatkohan miehet olla autojen kanssa tekemisissä ihan työkseen?

Olisipa pitänyt mennä kertomaan tämä juttu. Menin hakemaan autoa huollosta. Sain tekstarin etukäteen huollon hinnasta ja olin pyörtyä. Ihmettelin miehelleni, että kyllä se suodatin on kallis. Niin mikä suodatin? Enhän minä sitä tiennyt ja kysyin heti korjaamopäälliköltä avattuani oven, että mikä suodatin siihen vaihdettiin?

Tämä painuu puhumattomana takahuoneeseen ja tuo mukanaan miltei metrisen mötikän, työntää kouransa putkeen ja näyttää, katso. Tuli ihan mustaksi, ei saisi tulla. Ja tiskin taa on jo kerääntynyt kolme muutakin miestä katselemaan havainto-opetusta ja hykertelemään. Ja korjaamopäällikkö jatkaa, että sen siitä vihreydestä saa maksaa, siitä hiukkassuodattimesta...

Kiitoksia hyvästä opetuksesta, se on minulle tarpeen, sanoin korjaamopäällikölle. Toivottavasti nyt seuraavalla kerralla on vähän pienemmästä mötikästä kysymys. Eikä tämä ollut opetustuokioista ensimmäinen. Kerrankin hän kiidätti minua ympäri Hervantaa, kun väitin autosta kuuluvan ihmeellistä ääntä. Asentaja oli sillä jo ajellut, muttei sieltä mitään ollut kuulunut. Nyt hän itse halusi selvittää vaivan. Pisti tallan pohjaan ja ajoi kunnon kyytiä, otetaan karstat pois, hän totesi. Taidat ajaa liian rauhallisesti? Siinä sitten kierrettiin eikä mitään kuulunut kunnes yhtäkkiä, perkele, kyllä sieltä kuuluu ääntä. Jarrunpalat olivat irronneet toisistaan tai jotain sellaista.Kyllä minua hirvitti se kyyti, mutta opinpahan siitäkin jotakin. Varsinkin, kun he vielä näyttivät minulle, minkälaiseksi menee moottori, jos ajaa liian hillitysti. Siellä oli sellainen kulunut mötikkä korjaamon perällä, jonka kertoivat kuuluneen erään naisen autoon. Se oli mennyt ihan sileäksi 150 000 ajokilometrin jälkeen. Että kannattaa painaa kaasua.

Navigaattorijohtaminen vie harhaan

2011-08-31T08:37:00.003+03:00

Läksin eilen anivarhain mökiltä Seinäjoelle navigaattorin kanssa. Kirkkokatu 23 oli osoitteena. Pellolla ruokaili kolme kurkea. Keskellä tietä käveli teeriperhe ihan rauhassa. Ihmettelin hiukan, kun reitti ohjautui Kihniöön ja Peräseinäjoen suuntaan, ehkä se oikaisi? Olisi pitänyt ihmetellä enemmän, sillä klo 7.30 olin oikeassa osoitteessa, mutta Tangomarkkinoistakin tuttu Areena oli kutistunut omakotitaloksi. Eikä missään ristinsielua, jolta kysyä.

Hetken puhallettuani yritin Fonectasta puhelinnumeroa, mutta Areenassa oli puhelinvastaaja päällä, joka kertoi aukioloajoista. Palveleva tyttö otti neuvokkaasti kartan esille ja alkoi ohjata minua kolmenkymmenen kilometrin päähän, Kirkkokatu 23 Seinäjoelle. Navigaattori hoki etupenkillä, käänny takaisin, jos mahdollista. Meinasin heittää ikkunasta.

Ennätin juuri kahdeksaksi parin sadan ihmisen eteen. Meinasi kyllä olla oma työnilo hukassa, mutta ainakin Peräseinäjoki tuli tutuksi. Entäpäs jos jollakin olisi ollut hengenhätä? Peräseinäjoki oli yhdistynyt Seinäjokeen ja kaksi samannimistä katua oli kuitenkin jäänyt jäljelle.

Porukalla riitti hupia minun tohelluksestani. Monta opetusta siitä tulikin: Ei pitäisi sokeasti luottaa navigaattorin johtamiseen, vaan ohjata itse! Tai ainakin etsiä kartta, jotta kokonaiskuva hahmottuisi päämäärästä ja sitten käyttää apuna navigaattoria. Tai vieläkin yksi analogia: jos eksyt, pitää nollata päänsä, että pääsee seuraavaan etappiin. Stressihormonin täyttämänä sydän hakkaa etkä keksi, mitä tekisit päästäksesi pälkähästä.

Kaiken kaikkiaan kysymyksessä on psykologinen pääoma, neljästä ulottuvuudesta muodostuva kokonaisuus, joka vaikuttaa elämäntyytyväisyyten. Siihen sisältyy itseluottamus, ettei ole ulkoaohjautuva ja kulje muiden mielen mukaan. Siihen kuuluu myös toiveikkuus, mikä tarkoittaa kykyä osata asettaa tavoitteita (willpower) ja keinovoimaa (pathpower)eli kykyä etsiä vaihtoehtoisia polkuja tavoitteisiin. Myönteisyyden ulottuvuuteen kuuluu, että näkee mahdollisuuksia ja luottaa siihen,että elämä kantaa - tilapäisistä vastoinkäymisistä huolimatta. Sitkeys on taas kykyä palautua rennoksi vastoinkäymisten jälkeen ja aloittaa uudestaan. Aineen ominaisuutenahan sitkeys (resilency) merkitsee sen kykyä palautua muotoonsa mutkalle vääntämisen jälkeen.

Ryhtyisinkö lomatehokkaaksi?

2011-07-07T21:31:00.000+03:00

Olin tänään suorittamassa lomaani, kun kuulin radiosta psykologin neuvoja, miten irrottautua työstä. Olinkin niiden tarpeessa, koska juuri sitä ennen minulle oli soittanut toimittaja ja kysynyt, ketkä lomailevat eniten. Sanoin, etten tiedä. Mutta sain nimesi yliopiston vaihteesta… En silti tiedä. Eikö kukaan sinun työhyvinvointitiimistäsi tietäisi? He ovat kaikki lomalla…Olihan se oma vikani, että vastasin tuntemattomaan numeroon, mutta yleensä vastaan, koska ne puhelut odottavat kyllä ja helpommalla pääsee, kun hoitaa ne heti.

Tärkeä ohje oli irrottautuminen. Pitäisi siis lähteä jonnekin, jotta työ unohtuisi. Toimittaja kysyi psykologilta, entä jos ei ole varaa. No, sitten kannattaisi aloittaa vaikka uusi harrastus kuten esimerkiksi golf.

Haaastateltava mainitsi termit lomapystyvyys ja lomaosaaminen. Lomapystyvyys lienee sitä, että suunnittelee etukäteen lomansa? Ymmärsinkö oikein, että hän tarkoitti efficacy –sanaa, joka tarkoittaa tehokkuutta? Siis pitäisikö minun lomallakin olla lomatehokas?

Kotikylässäni se osattiin. Kesällä kilpailtiin saunavastaparien määrästä, poimittujen hillasankojen luvusta ja ties mistä. Kaikelle suorittamiselle oli vertailumitta. Ikkunasta vahdattiin, kuka meni minnekin ja perään täytyi päästä, ettei vain jäisi paitsi.

Sanoisinpa siis, että oma lomapystyvyyteni on huipputasoa. Olen jo pessyt ties montako mattoa, poiminut jo useamman mustikkalitran, huomaa, jo heinäkuun seitsemänteen mennessä, ajanut polkupyörällä 76 kilometriä, juonut jo, hei montako kaljatölkkiä?

Hyvää kuntoutusta vaan!

2011-06-05T22:48:00.004+03:00

Saavuin Ouluun iltamyöhään kuten junalla on tapana saapua. Taksikuski toivotti reippaat illat ja kuultuaan minun olevan menossa Lasarettiin, alkoi päivitellä, että on se ihana päästä kuntoutukseen! Kertoi juuri vieneenä pari muutakin Oppimestariin, joka on ammattikoulun vastaava paikka, mutta kyllä Lasaretissa on parempi olla.

En ihan uskonut korviani, mutta niin hän vaan loppuun asti puhui pienen ihanan lomatauon virkistävästä vaikutuksesta ja aameneksi päälle kirjoitti taksikuittiin matkankin, että saisin sen sitten Kelalta. Eiväthän ne isoja rahoja ole, mutta kannattaa hakea kuitenkin...

Nostaessaan minun takakonttiin laittamiani kantamuksia hän sanoi, että läppärikin mukana, että pitääkö sitä työtäkin samalla tehdä?

Toivottelin iloisesti hyviä öitä enkä meinannut naurultani päästä sisään hotelliin. Nähtävästi näytin kuntoutuksen tarpeiselta ehdittyäni juuri ja juuri junaan kotoa, koska tulimme Viron nelipäiväiseltä reissulta ja vaihdoin vain laukkua. Aamun lentokone kun oli täyteen buukattu.

Että hyvää kuntoutusta nyt sitten vaan! Pitäisi varmaan katsoa peiliin talven jäljiltä. Lasarettia on kuulema käytetty paljon kuntoutuspaikkana,kertoi vastaanoton rouva.

Niin ovat monet muutkin tarvinneet

2011-05-27T20:13:00.002+03:00

Kävin aamulla työhön mennessä ostamassa pullaa mieheltä, joka rakastaa korvapuusteja eikä millään halua niistä luopua. Myymälä avautuu klo 7 ja olin siellä vartin yli.

Toivotin hyvät huomenet ja kysyin:
- Tarvitsisin korvapuusteja.
- Niin ovat monet muutkin tänä aamuna tarvinneet, hän sanoi närkästyneenä. -Ei ole.

Totta, ei näkynyt. Hän oli joutunut luopumaan niistä jo aamutuimaan. Hän suostui kuitenkin myymään minulle marjapiirakoita ja olivat nekin herkullisia.

Ihanaa työntekijät ihanaa

2011-05-20T15:56:00.001+03:00

Yhteisöllisyys on voima, joka kantaa huippusuoritukseen, enempään kuin yksinään kukaan voisi päästä. Näinhän Suomen jääkiekkojoukkueelle kävi, kukaan ei välttämättä ollut yksilönä huippuhyvä. Sankareiden juhlinnasta syntyi joukkoinnostus, varsinainen flow-tila, jos oli uskominen mediaa.

Miten tästä huippusuorituksesta syntyneestä huumasta voisi ottaa oppia työpaikoille? kysyi minulta Yleisradion toimittaja toissapäivänä.

Palautumistutkimuksesta tiedämme, että omia akkuja ei voi kesälomalla ladata koko vuodeksi. Sama mekanismi toimii tässä: jos juhlii vain saadessaan maailmanmestaruuden -kaksi kertaa vuosisadassa-, iloitseminen menee helposti överiksi ja krapula on melkoinen. Sen sijaan pitäisi huolehtia arjen huumasta sopivina annoksina, jopa päivittäin.

Aloittaisimmeko kehumisella? Ihanaa, Virtanen, ihanaa! Kuulin juuri eräällä työpaikalla, ettemme voi kuitenkaan kehua julkisesti ketään, varsinkaan yksittäistä työntekijää. Se a) voi herättää kateutta toisissa, b) se voidaan kokea mielistelyksi tai c) kiittäjästä saatetaan ajatella, että hänellä on ketunhäntä kainalossa eli hänen odotetaan pyytävän jotakin kehujalta?

Eikö nyt olisi hyvä hetki murtaa tämä kiittämättömyyden kulttuuri!

Työnilo - pääasia

2011-05-19T20:06:00.002+03:00

Lopulta se syntyi, käsikirjoitus. Kustannustoimittaja oli sitä mieltä, että kyllä yksinkertainen nimi on kaunis: Työnilo. Minusta se oli jotenkin vaillinainen ja kalpea. En pannut kuitenkaan alkuvuodesta hanttiinkaan, koska parempaakaan en keksinyt.

Kunnes tulen junalla Helsinkiin ja olen laskeutumassa pääteasemalle. Edessäni odottaa valtaisa punainen kiharapehku niinikään ulospääsyä.

Pääasia, jysähtää päässäni. Työnilo, pääasia. Olen ihan nahoistani pulpahtaa. Siinä se on eikä mikään hillitse kirmaamasta minua pehkun omistajan puheille.

- Hei, sinulla on ihana tukka, sain siitä juuri hienon idean, nimen kirjalleni.

Rouva kääntyy puoleeni ja katsoo hitaasti...

- Niin, tuota ihan oikeasti, sain siitä älynväläyksen. Olen jo pitkään miettinyt kirjalleni nimeä, kiitos, että osuit kohdalleni. Johan hän hiukan hymyileekin, vaikkei ehkä ymmärrä puhkuani.

Pääasia, siis onhan se päästä kiinni ja tärkeä kaikille, mutta kun siihen vielä liittyvät sellaiset pääoman lajit kuin sosiaalinen ja psykologinen pääoma, jotka näyttävät viimeisimmän tutkimuksen mukaan lisäävän hyvinvointia ja jopa työpaikan tuloksellisuuttakin. Se on siinä.

Se alkoi nyt

2011-05-10T19:56:00.002+03:00

Siis irti teknisestä avuttomuudesta! Kävelin Akateemiseen ja kysyin fysiikan kirjoja. Niitä oli hirvittävä kasa, mutta myyjä kertoi suosituimmasta lukion sarjasta, jonka osan numero 1 ostin. Johdatus Asiaan. Siellä näytti olevan tosi kiinnostavia teemoja muissa osissa kuten sähkö, liikkeen lait, lämpö, aallot, pyöriminen ja gravitaatio. Mikä matka minulla onkaan edessä!

Taas kerran koulutettiin

2011-05-04T20:18:00.003+03:00

Olen palaamassa Kuopion ja Joensuun opetuskeikoilta. Matka oli ihana sikälikin, että löysin vanhan opiskelukaverin Itä-Suomen yliopiston rehtorista. Hän oli aloittanut tiedotusopin opinnot samanaikaisesti vuonna 1971 Tampereella, mutta sittemmin vaihtanut aluetieteeseen. Niinpä hassua kyllä, heillä on kaksi rehtoria ja kumpainenkin on jollakin tavalla tuttuni, koska toinen heistä taas kirjoitti Vaalasta yhtäaikaa ylioppilaaksi ja oli jo keskikoulussakin samalla luokalla. Häntä tosin en tavannut, koska työ oli vienyt eilen Helsinkiin.

Mutta jälleen koulutetaan luonnetta. Juna seisoo Jyväskylässä eikä hievahdakaan. On kuulemma tapahtunut alle jääminen. Melkein hermot jo reistailevat, kun klo 21 piti olla Tampereella, mutta nyt päästään vasta Jyväskylästä.

Selitykset ovat eriä, mutta kahtena peräkkäisenä päivänä junat ovat reilusti myöhässä. Ehkäpä minun täytyisi hommata vielä yksi ammatti, jossa ei tarvitsisi matkustella? Mutta hei, minähän olen jo keskimääräisessä suomalaisessa eläkeiässä. Entäs se vaihtoehto?

Kärsivällisyyskoulutuksen jakso numero X

2011-05-03T09:16:00.006+03:00

Olen lähdössä Kuopioon pitämään yliopistoväelle työnilon ylistystä. Omani on hiukan koetuksella, koska VR on ajatellut minun olevan taas kärsivällisyyskoulutuksen tarpeessa. Juna on tunnin myöhässä.

Junahavaintoja: Viehättävä vastapäinen keltanainen kaivaa laukustaan helmet ja sanoo takanaan istuvalle miespuoliselle työkaverilleen, että otin nämä mukaan, kun ei koskaan ennätä korjata kotona. Mutta hän vaikuttaa teknisesti avuttomaksi oppineelta, koska hän pyytääkin miestä korjaamaan ne, on ottanut jopa pinsetit mukaan sitä varten. Tässä on jo toinen oppitunti ellei kolmaskin: työyhteisötaidot ovat kohdallaan, koska mies on todella auttavaisen oloinen ja käyttää korjaamiseen aikaa vain minuutin. Rouva kiittää vuolaasti miestä, joka puhkeaa leveähymyyn.

Oman teknisen avuttomuuteni vähentämiseksi olen päättänyt ostaa fysiikan perusoppikirjan, ehkä se auttaisi minua alkuun.

Rouva puhuu työpuhelua. Hän pyytää jotakin työnohjauksen asiantuntijaa, todennäköisesti miestä, pitämään luentoa erityisopettajaopiskelijoille. Hän aloittaa puhelun kehumalla langanpäässä (stop miten se nyt uudenaikaisesti sanottaisiin), näkymättömienaaltojen päässä olevaa, kuinka hänen opetustaan on kehuttu ja kuinka tärkeätä olisi, että hän tulisi kertomaan osaamisestaan opiskelijoille. Näihin kohdistuvat isot vaatimukset: aina täytyy jaksaa ja olla positiivinen ja kannustaa, erityisopettaja on se, jolla pitäisi olla vastaukset olemassa niin monenlaisiin asioihin, joihin ei ole vastausta. Ja ettei hän usko tekniseen opetukseen, vaan sen pitää olla jotakin muuta kuten työnohjausta.

Oppi numero 4: kehu toista, niin voit saada myönteisen vastauksen! Jos minä olisin nyt kirjannut, mitä minä puhuin, tässä olisi ne keskeiset asiat, joilla erityisopettajat jaksaisivat. (En kerro, että minä kyllä kirjasin ne ylös.) Rouva lopettelee ja sanoo vielä lopuksi, luotan sinuun kuin kallioon. Hän saa myönteisen vastauksen ja kehuu vielä toista positiiviseksi.

Sitten rouva alkaa kehua, kuinka hyvin paperinen matkalippukotelo on nykyään teipattu ja vielä ehtii sanoa konduktööriä suloiseksi... Ehkäpä realistinen optimismi riittäisi?

Nyt rouva alkaa kuitenkin avautua, siis kuulinko oikein, hänenkin hermojaan on koeteltu. Tekninen järjestelmäkö vie voimia? Ei, häntä ottaa niin aivoon se, ettei kerrota, vaikka ”meidänhän sitä pitäisi osata tehdä”. ”Toki vakityöpaikka on tässä iässä, aikuisen naisen, tarpeellinen, mutta kävin jo työhallinnon sivuilla, en jaksa. Työn mielekkyys on tärkeätä. Saisi itse päättää, ettei kaikki jäisi P:lle (johtajako?). Tykkään itsekin metaforista, mutta se erityisopettajan työ on raakaa. Ei siitä metaforilla selviä.

Huokaisen helpotuksesta, sieltähän se realismi sitten tupsahti esille.

Tuoteselosteeni

2011-04-15T13:55:00.002+03:00

Näin unen: minuun oli kiinnitetty narulla lappu, tuoteseloste, jossa luki "Made in Honolulu." Nimekseni oli laitettu Naama.

Hämmästelin lappua, sieltäkö minun pitäisi lähteä hakemaan itselleni selitystä? Naama, ryhdypä siis pohtimaan Honolulun reissua!

Ehkäpä sieltä löytyisikin tällä hetkellä tarpeellista: venyvää musiikkia, sen myötä rentoutta ja notkeutta, vähäisempää suoritustarvetta, heittäytymistä meren pehmeisiin turkooseihin aaltoihin uskoen, että elämä kantaa.

Kiitoksia tunnustuksesta antajalle ja tukijoukoille

2011-04-06T12:31:00.003+03:00

Lähtemistä anivarhain jonnekin päin Suomea, odottelemista lentokentillä ja kärsivällisyysjaksoja junissa, rankkasadetta, sakeaa pyryä kuten vielä viime viikollakin, kun palasin illalla Forssasta ja sain itseni hädin tuskin rekan alta käännettyä pienelle sivutielle, kun en nähnyt eteeni, mutta rekka vain kiilasi perään. Käännös meni pitkäksi, mutta onneksi sivutieltä ei tullut ketään. Sen jälkeen neljälläkympillä köröttelyä kotia kohti.

Kiinnostuneita katseita, innostusta, erilaisia kysymyksiä kuten mitä tehdä työpaikan pahimmalle pessimistille, piittaamattomalle esimiehelle tai narsistiselle työkaverille, lumoavia tarinoita ihanista asiakaspalvelutilanteista, kiitoksia innostamisesta ja vinkkejä uusista kirjoista, vaikuttamisen mahdollisuuksia, ehkä helpotustakin tavallisten ihmisten arkeen.

Saldo on positiivinen. Oli siis ihana saada 40-vuotta täyttävän Työ Terveys Turvallisuus –lehden tunnustuspalkinto Hyvän työelämän puolestapuhumisesta, kolmen muun seurassa: neurologi Kiti Müllerin, liikuntatieteiden tohtori, dosentti Nina Nevalan ja tekniikan tohtori, työhygienian dosentti Rauno Pääkkösen.

Mutta kiitos kuuluu myös tukijoukoille eli miehelleni Jussille! Hän on AARRE. Ja työhyvinvoinnin tiimilleni Kirsille, Liisalle, Marjutille ja Sannalle!

Positiivinen juoru Ollista

2011-04-01T17:33:00.005+03:00

Tapahtui eilen illalla järven jäällä: Niemen Olli Ruutanasta tuli vastaan ja palatessa pysähdyimme juttelemaan. Hän ihmetteli, että menimme väärään suuntaan. Kerroimme, että olimme muuttaneet.

Ja Ollikin kertoi vaihtaneensa työpaikkaa. Innostuneesti hän alkoi tarinoida, kuinka he olivat luoneet keitaan valtion virastotaloon. Siis siihen Hippoksen lähellä olevaan tylsän näköiseen rakennukseen... Oikean tulevaisuuden toimiston, jossa ei ollut henkilökohtaisia työtiloja, mutta tarvittaessa mahdollisuus keskittyä kuulokkeiden kanssa omaan työhön, pitää neuvotteluja läpinäkyvien seinien sisässä, jossa puhe kuului hyvin eikä melua tai kaikua ollut, jossa tietokin liikkui automaattisesti ihmisten välillä ja yhteisöllisyys kasvoi kohisten, kuinka kaikki pysyivät ajantasalla ja kuinka esimerkiksi kokolattiamattoa koskevat käsitykset ovat vanhentuneita. Ei matto allergisoi, vaan se, ettei sitä puhdisteta.

Mieheni, joka on huonon kuulonsa takia joutunut jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle, kyseli kiinnostuneesti, että onko teillä huonokuuloisia ja miten taustamelu? Sitäkään ei ollut.

Olli sai meille innollansa myytyä ajatuksen tulevaisuuden toimistosta, jossa ei ole seiniä estämässä tiedonkulkua ja jossa kaikki viihtyvät. Semmoinen hän aina on, ihanan optimistinen tapaus! Jospa itse kukin voisi olla samallalailla suorastaan haltioitunut uudesta työstään, yhden vuoden siinä oltuaan niin kuin Olli.

Topakka myyjä: En laita sanoja teidän suuhunne

2011-03-27T20:44:00.003+03:00

Ostin Iittalan kauniin valkoisen teekannun Tampereen Stocmannilta toissa lauantaina. Pesin sen kotona käsin ja otin sunnuntaina käyttöön. Havaitsin silloin, että kannun nokasta oli pieni palanen pois. Luulin sen olevan jonkin valuvian ja yritin palauttaa tuotetta takaisin myyjälle heti maanantaina. Eihän semmoista vaivannäköä viitsisi normaalisti tehdä, mutta tiesin, että joka kerta ottaessani kannun esille se harmittaisi minua.

Myyjä tutki nokkaa suurennuslasilla ja sanoi, että hän tunnustelee aina käsillään myymänsä tavarat, että hän on tämänkin tunnustellut. Hän näytti kuinka notkeasti kättä liuuttaen tunnustelu tapahtuu.

-Olisin varmasti tuntenut tämän kolon, muistan itse myyneeni tämän teekannun, joten olen varma, että vika on tullut myynnin jälkeen siitä, että tuotetta on kolhaistu johonkin. Hän oli aivan satavarma asiastaan.

– En voi näin ollen ottaa tuotetta takaisin, koska vika on tullut myynnin jälkeen.

Sanoin hänelle, että se oli kyllä pakattu erittäin huolellisesti, joten ei se kuljetuksenkaan aikana voinut tapahtua. Kysyin häneltä, mitä minun nyt pitäisi sitten tehdä, ovatko ne näin heikkoja laadultaan, että ensimmäisessä käytössä menevät rikki.

Myyjä neuvoi minua palauttamaan tuotteen suoraan Iittalaan ja laittamaan pakettiin kirjeen mukaan selitykseksi. Lisäksi hän sanoi pariinkin otteeseen, ettei syötä sanoja minun suuhuni, miten minun pitää sinne kirjoittaa, kuvatako rehellisesti, mitä kannulle tapahtui vai jotain muuta.

Miltei vajosin lattian läpi epärehellisyyden syytöksestä, varsinkin, kun erään yrityksen asiakkaani tuli jonottamaan selkäni taakse. Halusin mahdollisimman nopeasti häipyä tuotteineni kuten kunnon luihun kuuluukin, niinpä pyysin häneltä vielä pahvilaatikkoa palautusta varten. Sitä antaessa hän vielä sanoi, että jos ne eivät sitten anna minulle uutta tuotetta, minä voin yrittää vielä tavaratalon johtajan kanssa neuvotella.

Koska kuitenkaan en itse ollut havainnut kolhaisseeni tuotetta pestessä, ajattelin palauttaa tuotteen tarkistusta varten Iittalaan. Siispä laitoin teipit ja osoitteet päälle ja vaivauduin viemään sen postiin.

Olen Stockmannin exclusive-kanta-asiakas. Ehkäpä myyjällä oli huono päivä, ehkäpä hänen piti nyt vain siirtää se minuun. Eihän kannu edes maksanut kuin 49,90, joten en minä olisi vararikkoon mennyt, vaikka olisin saman tien heittänyt kannun tavaratalon roskikseen ja sanonut, että nyt se ainakin on minun aiheuttamani.

Kärsivällisyyskoulutusjakso Kolkuttavalle ei avata

2011-03-11T19:54:00.003+02:00

Olin Helsingin rautatieasemalla klo 16. Kas kummaa, siellähän oli vielä edellinen pendoliino. Niinpä menen iloisesti ovelle. Ei avaudu. Kävelen seuraavan vaunun ovelle. Ei avaudu. Tulee muitakin kolkuttelijoita, ovi pysyy säpissä vaikka sisältäkin yritetään meitä auttaa. Joku konduktöörin näköinen painaa ohi ja sanoo, tekninen vika. Lopulta hän saavuttaa junan veturin, menee sisään ja juna lähtee klo 16.20.

Nyt hoksasin. Tässähän oli Vr:n kärsivällisyyskoulutuksen jakso Kolkuttavalle ei avata. Mitä teet?

Jaoin tilanteen muiden yrittäneiden kanssa. Mutta kun sitten seuraavakin juna oli myöhässä ja istuin tutun vieressä, hän sanoi spontaanisti.

- Olen kulkenut 24 vuotta tätä matkaa Tampereelta Helsinkiin ja se on kyllä hionut kärsivällisyyttä. Enää ei mistään hetkahda...

Hei, viekö se 24 vuotta?

Kirjoittaminen helpotti

2011-03-05T12:04:00.002+02:00

Vastaus kirjeeseeni:

"Olin yllättynyt ja kiitollinen, että asiani meni vihdoinkin perille kantaa ottavassa mielessä. Olin joskus kirjoitellut, mutta sille tielle ne jäivät. Kenelle olen puhunut niin ainoa kommentti on ollut että älä välitä- unohda jo. Ei se niin yksinkertaista ole ollut. Kun kirjoittelin lähettämääni kirjettä, sitä tuli kahden paperin verran, kun jäsentelin sitä. Se todella helpotti ajattelua ja pystyin supistamaan asioita.

Nyt tämän kirjoittelun jälkeen luulen, että on helpompi unohtaa. Kai se anteeksianto tulee aikanaan, mutta myötätuntoa en ymmärrä, miksi sitä pitäisi antaa, vaikka Dalai Laman filosofia- olet heidän yläpuolellaan- nostattaa mieltä.

Olen vatvonut paperille näitä asioita, mutta en kirjeisiin asti. Pomo on kuollut
muutama vuosi sitten, työtoveria en ole nähnyt viiteentoista vuoteen- en aikaisemmininkaan, koska ei ne sitä olisi myöntäneet ja selityksiä olisi riittänyt.

Kiitos !”

Vastaus kiusatulle

2011-03-01T09:51:00.001+02:00

Kiitos kirjeestäsi! Se kosketti minua syvältä, koska olen itsekin ollut kiusattuna. Tuntuu todella ikävältä, että kohtelusi vaivaa vieläkin Sinua. Kysymyksessähän oli selkeästi kiusaaminen eristämällä Sinut työyhteisöstä ja jättämällä ulkopuolelle. Sitä tapahtuu liian paljon vieläkin, Suomi on työpaikkakiusaamisen kärjessä Euroopassa. Kunniakkaaksi tilaa ei voida kutsua.

Mutta miten pystyisit elämään eteenpäin? Tärkeä kysymys, koska ajatukset jurraavat päässäsi eivätkä jätä rauhaan. Olet selkeästi alkanut kuitenkin prosessoimaan asiaa, koska kirjoitit minulle. Kannattaisiko Sinun jatkaa sitä eteenpäin?

Luin Toni Edelmanista Kotiliedestä. Opettaja oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen lapsena. Hän oli ollut terapiassakin asian vuoksi. Edelman kutsui opettajansa kahvilaan ja sanoi tälle suorat sanat. Se vaati häneltä kyllä valtavasti.Opettaja oli itkenyt, mutta se vapautti.

Toinen konsti, ehkä helpompi, voisi olla, että kirjoitat kirjeen kiusaajillesi. Kun olet saanut sen valmiiksi, et laitakaan sitä postiin, vaan heität sen takkaan tai jonnekin pois silmistäsi ikuisiksi ajoiksi. Kiusaajasi eivät tiedä, mitä he ovat sinulle tehneet, vain sinä kärsit ja kannat tätä mielessäsi, eivät he. Sano itsellesi, että minä päästän tämän mielestäni, annan asian olla.

Yksi tie olisi tietysti, että voisit antaa kiusaajillesi anteeksi ja tuntea myötätuntoa kuten Dalai Lama ajatellen, että heillä ei yksinkertaisesti ole ollut empatian taitoja. Olet heidän yläpuolellaan.

En tiedä, auttaako tämä, mutta toivon niin. Kaikkia voimia, jaksamista ja irtipäästämisen vapauttavaa vaikutusta toivoen.

Työpaikkakiusaamisesta vuosikymmenien haava

2011-02-27T09:16:00.002+02:00

Eräs henkilö lähestyi minua kirjeellään ja muisteli työssäoloaikaansa. Alku oli sujunut hyvin: tsupparista konttoriin ja palkanlaskentaan. Sitten organisaatio kasvoi ja häneltä otettiin pois palkanlaskenta ja reskontrat ja siirrettiin taas konttorilaisia auttamaan, vaikka hän oli tehnyt jo pitkään näitä itsenäisiä ja vaativampia töitä.

”Oli siinä vähättelyä ja puhumattomuutta, en esimerkiksi ollut yhdessäkään palaverissa. Kerran taas jonkun järjestelyn vuoksi minulta vähennettiin töitä. Olen kuulovammainen ja pieni kooltani. En heti ajatellut, vaan vasta jälkeenpäin, oliko se kiusaamista vai oliko minun henkilökohtaisella olemuksella syynsä väheksyntään? Kaikenlaista muutakin höykyytystä tuli ennen kuin minut sanottiin irti v. 1992. Työt pöydältäni vain hävisivät ja pyörittelin paperilappua. Kävin kyllä työpaikkalääkärillä, mutta hänen sanansa ei muuttanut tilannetta. Työtovereita olisin toivonut tulemaan tueksi, mutta kukaan ei tullut. Olin ollut 36 vuotta sen työnantajan palveluksessa.

Vaikka irtisanomisestakin on jo yli 20 vuotta, askarruttaa, miksi minun kohdallani oli näin? Ja nytkin vielä samat tunteet kuohahtavat mieleeni. Käännän aina asiat minun vastaiseksi. Olen nyt 71-vuotias enkä tiedä, koska pääsisin eroon näistä ajatuksista! Minun höykyyttäjiäni olivat pomo ja työkaveri, jota pomo uskoi eikä minulta kysytty.

Puhukaa, neuvotelkaa kaikki ihmiset mukaan. Se voisi tuoda paremman ilmapiirin. Ja työtoverit, älkää jättäkö yksin, kun huomaatte, että jotain syrjitään. Toivottavasti te erotatte, milloin on syrjinnästä kysymys.”

Läpäisinkö kärsivällisyystestin?

2011-02-23T08:28:00.004+02:00

En. Seisoimme yössä yli tunnin. Tampereella 22.30. Otin taksin työpaikalleni, jotta voisin saada autoni tallista. Ovi ei avautunut yliopistokortillani, ei sitten millään. Yritin soittaa, mutta puhelin ei toiminut. Kihisen jo raivosta, tekee mieli heittää koko toosa seinään. Hillitsen vielä itseni, koska tulen juuri kärsivällisyyskoulutuksesta VR:ltä ja alan porata. Onneksi akun irroitus auttoi ja sain Marjutin kiinni pahoitellen yöllistä häirintää.

- Yritä pitää korttia siten, että vihreä valo palaisi koko ajan ja sieltä takaa näpyttää tunnusnumero. Se on niin hirveän vaikea laite.

Ja minä yritän, vihreä valo ei pala kuin hetken. Onko minut poistettu
a) yliopiston palkkalistoilta?
b) kun työsopimustani taas jatkettiin vuodella, se aiheutti moisen?
c) minulla on tallessa väärä salasana?
d) en yksinkertaisesti osaa avata henkilökortilla ovea?

Veivaamisen jälkeen ei auta kuin soittaa taas klo 23 Marjutille ja pyytää häntä saapumaan paikalle. Sieltä hän sitten tovin kuluttua kävelee ja ovi aukenee hänelle.
Vien hänet kotiinsa ja lähden ajelemaan Kangasalle.

Arvaa kaksi kertaa, lähdenkö nyt aamulla Jyväskylään junalla? En ole vielä valmis uuteen koulutusjaksoon.

VR opettaa ilmaiseksi kärsivällisyyttä

2011-02-22T20:47:00.003+02:00

Riemu oli ennenaikainen. Junan piti olla nyt Tampereella, mutta niin me vaan täällä jossain Seinäjoen ja Parkanon välillä seisomme. Korjaajat maadoittavat piuhoja EILEN sattuneen rekkapalon vuoksi. Ja nyt konduktööri kuuluttaa, että joudumme seisomaan vielä runsaan puoli tuntia.

VR todella opettaa kärsivällisyyttä. Kiitoksia todella tästä luonteenkasvatuksesta. Saan ilmaisen opetustuokion! Tule sinäkin oppitunnille.

Siitä näkökulmasta...

2011-02-22T19:38:00.004+02:00

Aamu valkeni pienessä pakkasessa Lasaretissa. Oulun Ammattikorkeakoulu oli koonnut alueelta työhyvinvoinnista kiinnostuneita ihmisiä työhyvinvointivalmentaja-koulutukseen. Päivä hurahti siivillä, ainakin minun näkökulmastani. Tämä on sitä flowta, mikä auttaa jaksamaan matkanteon ja muutkin rasitukset. Innokkaita ihmisiä, kysymyksiä, esimerkkejä, jakamista ja toisilta oppimista.

Toivorikkaana tilasin taksinkin minua hakemaan. Uskoin, että ennättäisin aikaisempaan junaan, jonka täytyi olla myöhässä. (Olisin muutoin joutunut odottelemaan tovin rotuaarilla.) Mutta juna oli todella myöhässä ja ehdin siihen, siis toiveikkuus tuotti satoa. Uskon olevani perillä ainakin vähän aikaisemmin kuin sillä toisella junalla.

Näkökulma vaikuttaa

2011-02-21T21:26:00.001+02:00

- Onko tämän tylsempää: siirrellä tuotteita paikasta toiseen, valitti kaupan kassalla työskentelevä.

- Minusta on ihanaa miettiä jokaiselle päivälle uusi pelistrategia, kertoi toinen. Yritän keksiä aamulla jotain, millä saisin äreät mummot hymyilemään. On kiinnostavaa katsoa, mikä tepsii!

Kaksi näkökulmaa samaan työhön. Tutkimuksesta tiedämme, mihin huomio kiinnittyy, kasvaa. Myönteiset tunteet antavat voimia, kielteiset puolestaan johtavat helposti energian loppumiseen ja jopa sairastuttavat. Siksi ei ole yhdentekevää, kumpaa asennetta ruokimme.

Heli Laaksonen kirjoitti jossakin artikkelissaan, että hänellä on aina päällä joku seuraavasta kolmesta tilasta: raivo, riemu tai unisuus. Ja kaiken kukkuraksi tila paistaa naamasta. Tasaisuus puuttuu itseltänikin, ja viime aikojen tunnetilaa voisi kutsua äreydeksi, mutta unisuutta en tunnusta, sillä unta ei riitä aamulla vaikka kuinka olisi mahdollisuus koisia pitempään.

Olen ollut flunssassa toista viikkoa. Terveydenhoitajapäiviltä hoipuin suoraan petiin, peruin muutaman tilaisuuden ja aloin nukkua. Nukuin, yskin kuivasti ja kulauttelin vahvaa yskänlääkettä, että sain nukuttua. (Lääkäri kirjoitti puolen litran pullon, mutta apteekissa ehdotettiin varovaisesti, että kannattaisiko ottaa vain 200 milliä ja jättäisin reseptin sinne odottamaan jatkotarvetta. Lupasivat säilyttää sitä vuoden! Suostuin, koska en halunnut näyttää väärinkäyttäjältä, toki olen kyllä parempiakin aineita maistellut.). Aina vaan kuume jatkui, kunnes soitin jo lääkärille uudestaan. Hän sanoi, ettei antibiootti tuo ääntäsi takaisin, koska tauti taitaa olla influenssaa.

Olen onneksi toipunut, vain ääni on vielä hakusessa. Mutta minuakin ärsyttää ja on tehnyt sitä koko päivän. Juna jurraa liian hitaasti Ouluun. Milloinka nämä olisivat ajoissa? Edelliselläkin kerralla oli sama juttu. Ja pysähdys johtuu nyt kulunvalvontalaitteen häiriöstä, äsken vastaantulevasta junasta ja sitä ennen… ”Saa nyt nähdä, kuinka meidän käy. Toivossa on hyvä elää, sano satiainen”, kertoi konduktööri viimein. Mutta seuraava kuulutus: ” Valitettavasti vikaa ei ole saatu korjattua. Köryyttelemme Ouluun hiljempaa, toivottavasti ennen puolta yötä siellä oltaisiin.” Junan tuloaika piti olla 21.34.

Sanoinhan jo alussa, että näkökulma vaikuttaa. Miten oppisin kärsivällisemmäksi?

Avuttomaksi oppinut

2010-11-03T18:23:00.003+02:00

Olin Oulussa hotellihuoneessa ja menin suihkuun, mutta en saanut vettä tulemaan. En sitten millään. Painelin kämmensyrjälläni sieltä ja täältä, ja jopas lorahti pää märäksi. Laitoin shamppoot hiuksiini toivorikkaana, mutta sitten kylmää suihkua: vettä ei enää tullutkaan. Yritin taas, heilutin ja painelin miltei jo paniikissa. Ei pisaraakaan, kunnes taas hiukan suihkusi. Menin lopulta lavuaarille ja sain huuhdeltua pääni. Mutta sittenkös minä kuulin, kuinka suihku itsellään ryöppysi kaikki pidättelemänsä vedet lattiakaivoon. Eikä siitä tullut loppua.

Samalla huomasin suihkukaapin ulkopuolella seinässä käyttöohjeen, johon oli piirretty kämmensyrjän kuva, joka mielestäni painoi suihkun sivua. Ihmeellistä, niinhän juuri tein.

Menin vastaanottoon ja kerroin, että siellä se suihkuaa ja kysyin mokoman kapistuksen toimintalogiikkaa.
- Siinä on silmä, joka tunnistaa suihkussa seisojan, minulle vastattiin.

Vai niin. Minua se silmä ei nähnyt, ehkä olin liian laiha tai väärässä kohdassa, koska yritin hakata laitetta sivulta kämmensyrjälläni. Sattumoisin nähtävästi huitaisin myös silmän kohdalla hiukkasen, koska se soi minulle sentään toivonpisaran.

Kun tulin takaisin huoneeseeni, havaitsin, että suihkun letku oli silmän päällä. Siinä siis selitys ylimääräiselle vesiputoukselle.

Eikä siinä vielä kaikki. Illalla ajattelin rentoutua television ääressä. Sieltä piti tulla viimeinen osa Dickensin Pikku Dorritia, jonka britit ovat tehneet hurmaavalla tavalla. Ohjelma alkoi, mutten saanut näkyviin tekstejä. Yritin soittaa miehelleni, muttei hän vastannut. Sammutin ja sytytin, painelin kaikki namiskat, mutta niin siinä vain kävi, että jouduin kuuntelemaan englanniksi ja yritin päästä perille viimeisen osan paljastuksista tietämättä kuitenkaan, kuka loppujen lopuksi oli kenenkin isä ja mitä hirveyksiä suvun historiaan kätkeytyi. Nautinto kutistui olemattomiin.

Psykologian tohtori Martin Seligman sanoo, että ihminen oppii työssään avuttomaksi, jos hänellä on aina joku, joka tietää hänen puolestaan. Hirvittävä tosiasia iski päähäni: minähän olen oppinut TEKNISESTI avuttomaksi. Teetän kaikki vähänkin tekniikkan viittaavat asiat miehelläni, enkä siitä syystä osaa yhtään mitään. Enhän kohta selviä edes työmatkoistani. Minun on siis ryhdistäydyttävä ja alettava selvittää, mikä on lenkkiavaimen ja kuusiokoloavaimen ero, muista kummallisuuksista puhumattakaan.

Minua kohdellaan kuin lasta

2010-10-26T08:35:00.002+03:00

Luentotilaisuuden jälkeen eräs jyväskyläläinen esimies tuli luokseni. Hän kertoi, että heillä oli ollut keittäjän sijaisena 58-vuotias nainen. Työsuhteen päätteeksi he olivat käyneet palautekeskustelua, miltä työ oli hänestä tuntunut.

Nainen oli ollut tyytymätön.
- Minua on kohdeltu kuin kuin lasta. Kehuttu ja kiitelty joka asiasta, että oletpa tehnyt tuon ja tuon työn hyvin. Kyllä kait minä itse tiedän, milloin olen onnistunut.

Mitä hyvää sinulle kuuluu?

2010-10-14T08:15:00.002+03:00

Olin eilen Mikkelin keskussairaalassa pitämässä luentotilaisuutta työnilosta. Eräs rouva tuli keskustelemaan tilaisuuden jälkeen ja kertoi omasta äidistään, jolla todettiin 13 vuotta sitten Alzheimerin tauti. Äiti on nyt 81 vuotias, mutta voi edelleen hyvin. Tämä on positiivisuudellaan selättänyt tyttären mielestä taudin paikallensa. Äiti tapaa aloittaa puhelut kysymällä, mitä hyvää sinulle kuuluu.

Positiiviset tunteet eivät vain helpota elämistä, vaan myös laajentavat aistejamme. Hyvällä mielellä ollessa näemme laajemmin, esimerkiksi katsoessamme surullisina kuvaa, jossa on ihminen ja taustalla talo, näemme vain ihmisen kasvot, mutta hyvällä mielellä myös talon ja kokonaisuuden.

Kannattaisi siis popsia päivittäinen annos myönteisiä tunteita! Esimerkiksi luontokuvat, lapsien katselu, lemmikkieläimet ja miellyttävät tilanteet laukaisevat meissä piilevät myönteiset voimat, luovuuden, mahdollisuuksien havaitsemisen ja tervehtymisenkin.

Barbara Fredriksonin myönteisyyden lisäämisen resepti on tällainen:
- ole avoin
- ole arvostava
- ole utelias
- ole ystävällinen
- ole aito

Työhyvinvointi ei synny hauskanpidosta muiden kustannuksella

2010-10-12T08:27:00.002+03:00

Tämmöistäkö on työhyvinvoinnin ylläpito Työelämäpalkinnon jakotilaisuudessa? Kun palkinnot on jaettu ja puheet pidetty, koomikko pölähtää paikalle ja kertoo, että hänet on tilattu teitä hauskuuttamaan. Sitten hän alkaa kertoa alapään vitsejä, kuinka heppiä on pidennetty tai lyhennetty ja kuinka Presidentti on nähnyt hänet edellisellä kerralla ilman rihmankiertämää. Sen jälkeen nostetaan esille nimeltä mainiten pari sukupuolisesti eri tavalla suuntautunutta julkisuuden henkilöä kysymällä, mitä yhteistä heillä on? Yleisöä pidetään hetki jännityksessä, toki vielä muutama kerta lantiota pyöräytellen, ja kerrotaan, että he ovatkin ruotsinkielisiä. Ja kuin sokerina pohjalla, muuan umpihumalainen muusikko nostetaan kuvainnollisesti esiin puhujanpöntön alta ja matkitaan häntä tötsä päässä. Että se siitä alkoholista ennen puoltapäivää työpaikalla.

Kertooko tämä edelleenkin siitä, ettei työhyvinvointia ymmärretä laaja-alaisesti. Ja kun tilaisuuden järjestäjänä on alan ylin Suomen viranomainen Sosiaali-ja terveysministeriö, niin tämä kertoo vielä enemmän työhyvinvoinnin tilasta Suomessa. Onko työhyvinvointi vain hauskanpitoa muiden kustannuksella vai voisiko hyvä työ sisältää lämmintä ja älyllistä huumoria, työhön vaikuttamisen mahdollisuuksia, toisista huolehtimista ja välittämistä?

Tulin surulliseksi ja häpesin. Ehkäpä tämä oli vain virhearvio tilaisuuden järjestäjiltä, jotka tilasivat televisiosta tutun Tarja Halosen ja muiden vanhempien vaikuttajien silmien eteen. Toki meissäkin on pölyä pinnalla, mutta tamppaamista voisi tehdä toisellakin tavalla.

Rujo potkupallopoika

2010-09-29T16:56:00.002+03:00

Muutos on mahdollisuus ja saat sen, mistä luovut. Nämähän ovat fraaseja, joita toistelemme itsellemme. Päädyimme myymään omakotitalomme ja muuttamaan Kangasalan keskustaan paritaloon. Se on ottanut koville jo etukäteen, mutta kun päätös tehtiin, olen hakenut siitä mahdollisuuksia. Mieheni on hoitanut omakotitaloa nyt 20 vuotta ja minun kontollani on ollut lähinnä puutarhanhoito. Siksipä on reilua, että nyt hän voi hiukan huokaista jatkuvien remonttien, maalämmön tsekkailujen ja Ruutanan hiljaisuudesta pääsemisen vuoksi.

Olen lomalla ja kävin käsiksi varastoon, vuosien ja vuosien muistokertymään. Löysin kustantajan palauttaman runokokoelman vuodelta 1972 saatesanoilla, että kyllä tästä vielä voisi jotain tulla, toki osa runoista vaikutti vanhahtavilta. Erityisen sykäyttävä löytö oli kädetön muovinen jalkapallopoika, joka roikkui isäni mossessa etupeilistä. Koska kädet olivat hukkunet, myös pallo oli kadoksissa. Se lienee ainoa käsinkosketeltava muisto isästäni. Ja johan kyyneleet virtasivat silmistäni. Äidistä sen sijaan oli tallella sifonkinen kukkamekko, hänen Las Palmasin ensimmäiseltä ja viimeiseltä ulkomaanmatkalta ostamansa nukke ja hänelle lähetettyjä joulukortteja.

Punainen muovisolki toi mielen syövereistä ensimmäisen mustasta sametista tehdyn lantiohameen, joka minulla oli 14-vuotiaana ollessani Turussa lapsenlikkana. Siis pienistä sirusista tallentuvat muistot, mutta niin harvoin joudamme olemaan niiden äärellä. Olen ollut jo kaksi päivää menneisyyden tilassa.

Ihanaa oli myös löytää proseminaariesitelmä Baari tiedonvälitysympäristönä, jossa olin tarkkaillut kylän juoppojen puheita äitini kuppilassa erilaisista näkökulmista 1970-luvun alussa. Olin varsin tunnollisesti merkannut myös ruutuvihkoon kaikki heidän soittamansa levytkin. Suosion huipulla oli Pettäjän tie eikä sieltä mitään iloista kipaletta löytynyt.

Työuupumus ei ole vain yksilön ongelma

2010-09-27T19:55:00.001+03:00

Tampereella vellovaan työuupumuskeskusteluun lähetin Aamulehteen tämän kirjoituksen ja se julkaistiin 25.9.

Työturvallisuuslain mukaan työnantaja on velvollinen huolehtimaan työntekijöidensä turvallisuudesta ja terveydestä, myös psyykkisestä jaksamisesta. Esimies edustaa työnantajaansa tässä tehtävässä. On kuitenkin selvää, ettei esimies voi aina tietää työntekijöidensä ylikuormitusrajaa, koska se on yksilöllinen ja siihen vaikuttavat niin monet tekijät kuten yksityiselämäkin. Tästä syystä myös työntekijä itse on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan ja oman tilansa tunnistamisesta.

Burn out on aina myös työyhteisön ongelma, vaikka se monesti siirretään yksilön ongelmaksi, hänen heikkoudekseen. Menin taannoin yhteen nopeasti kasvaneeseen työpaikkaan pitämään työnilon luentoa. Kuulin ennen tilaisuutta, että heidän paras tuloksentekijänsä, 27-vuotias, oli jäänyt edellisenä päivänä työuupumuksen vuoksi sairauslomalle. Niinpä keskityimme työnilon sijasta pelkästään siihen, mitä pitäisi tehdä työlle, jotta hän pystyisi palaamaan sitä tekemään kahden kuukauden kuluttua. Koko työyhteisö häälyi ylikuormitusrajan mailla tekemällä välillä 24-tuntisia työpäiviä, ja tämä näkyi myös virheinä ja aikaansaamattomuutena.

Psyykkinen stressi saa meidät positiivisimmillaan ponnistelemaan ja saamaan työssämme aikaiseksi. Pahimmillaan se kuitenkin sairastuttaa kehon, mutta tekee myös mielelle hallaa kyynistämällä, masentamalla ja alentamalla itsetuntoa. Jokaisessa työssä on ongelmia, mutta jos negatiiviset piirteet ovat vähäisemmät kuin positiiviset, sitä jaksaa tehdä. Siksipä olisikin hyvä vahvistaa työn voimaannuttavia piirteitä porukalla, jolloin voimavaroja syövät tekijät kuten aikapaineet, päätöksenteon vastuullisuus ja fyysinenkin kuormittavuus pysyisivät aisoissa.

Työn voimavaratekijöitä ovat hyvä johtamistapa, oikeudenmukainen kohtelu, oppimisen mahdollisuus, sananvalta omaan työhön ja työyhteisön tuki. Ihmisen omia voimavaroja ovat puolestaan itseluottamus, toiveikkuus, myönteisyys ja sitkeys. Hokkuspokkus -konsteja työhyvinvointiin ei ole, sillä se syntyy yhteistyössä niin työnantajan kuin työntekijänkin kanssa. Työhyvinvoinnin kehittäminen ei aina vaadi edes rahaa, vaan useimmiten vain puhumisen opettelemisen taitoja.

”Kissat” olisi osattava nostaa pöydälle, toiveita ja ehdotuksia niiden ratkaisemiseksi etsien, ei vain vialla olevia asioita miettien. Kysyttäköön siis työpaikalla, mikä lisäisi työhyvinvointia ja tehtäköön suunnitelma tavoitteisiin pääsemiseksi, koska hyvinvoivat työntekijät tekevät tuloksellista työtä.

Kuoppa in memoriam

2010-09-04T19:39:00.002+03:00

Onko aikoihin eletty: Laureenille kääntyvän tien alussa ollut kuoppa on poissa. Se on asfaltoitu, siis ihan oikeasti korjattu sitten kahdenkymmenen vuoden peittämisen erilaisilla öljysoramössöillä.

Eskosta, 75, esimerkkiä

2010-08-22T19:57:00.002+03:00

Ehdimme perjantaina Parkanon kehräämöön, jossa Esko juhli 75-vuotissynttäreitään kakkukahvein. Hänen kaupastaan löytyy kaikkea mahdollista käsityöhön liittyvää: lankoja, matonkuteita, kankaita, kirjottuja seinätauluja ja missä tahansa väriskaalassa. Tupa on täynnä kaikkea houkuttelevaa. Ja ennen kaikkea hän itse on ilon ja herrasmiesmäisyyden ilmentymä. Nytkin olivat simsetit kaulassa, kun hän otti pihalla iloisesti vastaan onnitteluja.

Ja vaimojansa kärsimättömästi odottelevia miehiä varten on esillä erilaista vempainta, mikä liittyy asiaan.

Mutta tärkein kaikesta: Esko lupasi jatkaa kaupanpitoaan vielä 5 vuotta. Kahvia tarjoillut rouva sanoi, että kyllä kait se kuolisi, jos lopettaisi kaupan pidon. Lomaakaan ei ole pitänyt vuosikausiin, viimeksi silloin, kun hänellä oli 15 ihmistä Parkanon kehräämössä. Siitä on aikaa...

Hänestä voisi ottaa esimerkkiä, jos halutaan pidentää työuria. Hän on oman kauppansa herra, hän harrastaa käsillään, koska luo loimia tilauksesta, käyttelee kassakonettaan ja harrastaa sosiaalista elämää. Kylän naiset kutovat hänelle villasukkia, jotta hän tarkenisi jatkaa kaupassaan.

Tunsin itseni blondiksi

2010-08-20T08:47:00.000+03:00

Yritin työpaikallani päästä päivän päätteeksi kellarissa sijaitsevaan pukukoppiini, jossa olivat kaikki vaatteeni ja pyöränavaimet sun muut. Ovi ei auennut, vaikka kuinka sitä roplasin. Onkohan tämä väärä avain, en ollut sitä ennen käyttänyt, koska ovi oli aina ollut auki? Kokeilin miestenpuolelle, sinne kyllä olisin päässyt.

Lähdin etsimään vahtimestaria, mutta kello oli jo yli neljä. Soitin ikkunassa olevaan numeroon, mutta se meni vaihteeseen. Ystävällinen naisihminen sanoi, että olipa hyvä, että sait vielä kiinni, koska minuutin kuluttua vaihde sulkeutuisi. Hän alkoi sinnikkäästi soitella eri numeroihin. Kymmenisen minuutin kuluttua löytyi ylivahtimestari, joka saapui paikalle toisesta rakennuksesta. Hän pani avaimen oveen ja se aukesi. Ovi oli vain jäykkä. Tunsin kyllä itseni blondiksi, punapäästä huolimatta.

Mutta jotta olo helpottuisi, kerron toisenkin blonditarinan, jonka kuulin hiljan sisareltani. Hänen työkaverinsa oli kysynyt, että olisiko sinulla lainata moottoriöljyä. Hän ei uskaltaisi lähteä enää autollaan mihinkään työpaikan pihasta, koska hälytysvalot jo vilkkuivat. Sisareni oli luvannut käyttää tämän autollaan lähellä olevassa autotarvikeliikkeessä. Hän oli kuitenkin kehottanut työkaveriaan ottamaan mukaansa moottoriöljykanisterin, jotta he osaisivat ostaa oikeata ainetta.

He painelivat valkoisissa hoitajanasuissaan liikkeeseen, toki olivat ottaneet nimikylttinsä rinnasta, ja kyselivät moottoriöljyä. Miesmyyjä antoi öljyn.

-Mutta mihin se laitetaan, kysyivät naiset. Voisitko tulla valuttamaan sen oikeaan paikkaan?
-Hei, eihän meillä ole sitä autoakaan mukana, oli sisareni muistanut yhtäkkiä, mihin sen kaataa…

Mies oli katsonut heitä hitaasti ja alkanut selostaa, että öljyä on aika vaikea laittaa väärään paikkaan. Kun avaa auton etupellin, sen alta löytyy musta möykky, joka on moottori. Ja koska on kysymys moottoriöljystä, möykyn lähellä on kuva öljykannusta ja reikä, johon sen voi kaataa…

Eksymisen ihanuudesta

2010-08-09T17:17:00.000+03:00

”Sopeutuminen lomalta arkeen voi viedä pari viikkoa. Vinkiksi: työasioita voi alkaa miettiä 24 tuntia ennen loman loppumista. Viimeisiin päiviin ei kannata pakata liikaa ohjelmaa. Herätyskellon voi laittaa jo soimaan viimeisenä lomapäivänä. Sekin voi auttaa, jos jättää osan lomasta syksyyn.”

Näin aamunlehdessä, jonka hain polkupyörällä kolmen kilometrin päästä postilaatikolta. Tarvitsemmeko ohjeistusta ja tutkimustuloksia joka liikkeeseemme? Voiko elämää opettaa numeroimalla toimet, jotka huolellisesti tehtyään saa asiansa kuntoon?

Eikö elämä ole ihanaa juuri siksi, ettei sitä voi pilkuntarkasti ennustaa? Jokainen postinhakureissukin on ollut lomalla erilainen: yhtenä aamuna kettu viiletti tien poikki häntä suorana kuin sähköiskun saaneena. Kerran kaksi kurkea norkoili pellolla ja tuijotti minua häpeämättömästi. Tänään kaurapellolta pelmahti pikkulintuparvia. Joko ne olivat muuttopuuhissa? Karhua en valitettavasti ole vielä nähnyt kertaakaan todistetusti, joskin viime kesänä uskoin nähneeni pikkukarhun tai vähintäänkin sennäköisen majavan tai mäyrän. Sekin on kutkuttavaa.

On ollut hellettä, muttei sadetta kertaakaan. Ehkäpä muutaman vuoden kuluttua voisimmekin alkaa muistella ihania vanhuudenpäiviä, jolloin aurinko läkähdytti jo ani varhain ja paksu lämpimän lehahdus miltei paiskasi nurin ulko-oven aukaisulla. Ja kuinka juuri sinä kuumimpana päivänä tapasimme nuoruudenaikaiset oululaiset tuttavamme, jotka keksivät kiertää kauttamme lomareissullaan. Edellisestä näkemisestä oli kolmekymmentä vuotta, mutta tuntui kuin aikaa ei olisi ollutkaan. Kuitenkin niin paljon oli ehtinyt sillä välin tapahtua ja muutama ryppy tulla naamaan.

Tien poskesta pilkotti taas uusia mustikanvarpuja, jotka notkuivat. Mustikat ovat joka vuosi isompia. Sisäinen ääni on vetänyt minut jos kuinka monta kertaa metsään ämpärin kanssa ja kyllä se on aina täyttynyt. Mustikanpoiminta on ihanaa! Mutta ei sieltä löydy muita kuin minuakin vanhempi Laina, joka samoilee lähimetsiä polkupyörällään ja valittaa huonoa marjavuotta. Siellä, missä hänen takapuolensa pilkottaa, löytyvät parhaat marikot. Ehkäpä elämäntaitojen numerolistalle pitäisi laittaa, mene marjaan. Saat ilmaisen meditaatiohetken.

Ettäkö siellä metsässä eksyy ja sinne ei siksi uskalla lähteä? Eihän mikään ole hauskempaa kuin tien hukkaaminen! Navigaattorin ohjeidenkin mukaan toki joutuu hunningolle, mutta kun lähtee ajamaan metsäautoteitä, ihan varmasti eksyy.

Yhtenä aamuna päätimme lähteä pyörillä tutkimaan meille vielä outoa seutua, Vahojärveltä Kyrösjärveen päin viettävää vesistöä. Mukanamme oli kyllä pieni kartta, mutta uskomattoman kauniin koskisen seudun jälkeen olimme hukassa Juomukkavuoren kyltin kohdalla, jota ei ollut koko kartalla. Korvessa oli talo, josta tietä kysymään. Emäntä vilahti jonnekin takapihalla. Vanhempi mies viittoili ikkunasta, että älkää tulko tänne, kun yritimme tulla ovelle päin. Olimmeko niin pelottavia kypärinemme?

Mieheni kuitenkin huhuili rohkeasti emäntää, vaikka itse olisin jo pötkinyt pakoon, ja sieltähän hän tuli. Saimme neuvot, toki päivittelyiden kera, että kyllä Poltinkoskelle on vielä matkaa. Ja olihan sinne, varsinkin, kun taas jouduimme kolmen tien risteykseen. Valitsimme yhden tien ja muutaman kilometrin jälkeen jo pilkottikin taloja ja postilaatikolle pysähtynyt auto, jolta taas tietä kysymään. Ajajarouva paljastui juuri eläkkeelle jääneeksi mökkiläiseksi ja kertoi oman tarinansa lisäksi lähitalojen asukkaiden elämänhistoriat ja muun muassa punaisessa töllissä asustavien vuokralaisten kohtalon. Nämä olivat avioerossa menettäneet omaisuutensa eivätkä sen jälkeen halunneet omistaa enää mitään.

Eksymisen saldo: uusia hillasoita, upea vuori, kalastettavia koskia ja kumpuilevaa maisemaa sekä erilaisia elämäntarinoita. Ja rättiväsymys viidenkymmenen porottavan soratiekilometrin jälkeen ja pulahtaminen järveen. Ohje numero kaksi: eksy silloin tällöin.

Entinen kuoppa?

2010-08-09T17:14:00.001+03:00

Miltei järkytyin kotiin tullessamme: Laureeninkalliolle kääntyvälle tielle oli kuopan kohdalle piirretty nuolia. Sehän tarkoittanee, että kymmeniä ellei satoja kertoja täytetyn kuopan kaksikymmentävuotisjuhlia ei ehditäkään pitää, koska tie taidetaan nyt korjata kunnolla?

Korjausmiehet olivat jo kolmen kilometrin päässä koulun kohdalla.

Jippii, katsotaan, kuinka käy.

Olen kuoppa ja minua tarvitaan

2010-06-22T08:41:00.002+03:00

Olen kuoppa. Sijaitsen Laureenintien alkupäässä, juuri siinä kohdassa, mistä alueelle käännytään Ruutanantieltä. Olen maannut paikallani jo miltei kaksikymmentä vuotta.

Toki minut on aina välillä täytetty jos jollakin mössöllä, yleensä kuitenkin öljysoralla. Se ei ole pysynyt päälläni viikkoa, kahta kauempaa. Ja taas autot kolauttavat renkaansa minuun, kuljettajat kiroilevat, että taas se on siinä ja käyvät korjauttamassa aurauskulmiaan.

Ei ole kiva olla vihattu ja ärtymyksen aiheuttaja puhumattakaan siitä, että olen toistuva kustannuserä. Olen laskeskellut, että paikkaamiseeni on kulunut jo kymmeniä tuhansia euroja vuosien varrella menetettyinä henkilötyöpäivinä, bensana ja muina kuluina. Sitä vain tässä mietin, että entä jos minut korjattaisiin joskus kunnolla?

***
Me lähdemme joukkovoimalla liikkeelle television ajankohtaisohjelmaa myöten, kun pieni kauhakuormaaja ajaa läpi Suomen. Syynä moiseen urotekoon oli Facebookissa annettu lupaus ja likipitäen puolisensataatuhatta kannattajaa, jotka ilmoittautuivat tempauksen tukijoiksi kolmen päivän aikana. Näin itsekin vekotuksen matamassa nelostiellä ja vakuutan, että tiellä ja pientareella oli tosi ruuhkaa. Ihmettelin, oliko tapahtunut joku onnettomuus, kun autot pysähtelivät ja ihmiset odottelivat kameroineen kuin Kekkosta aikoinaan.

Me tulemme ihan hulluiksi prinsessahäistä. Itkemme ihanaa hääpuhetta ja nautimme toisten onnesta. Me juomme ja poltamme, jotta saisimme edes hetken ilon.

Me emme lotkauta korvaamme uutisesta, että Kela korvasi alle 30-vuotiaille viime vuonna yli 400 000 sairauspäivää mielenterveyden häiriöiden perusteella. Määrä on 44 % suurempi kuin viisi vuotta sitten. Tutkijoiden mukaan kasvu ei johdu mistään yksittäisestä syystä, vaan terveydentilaltaan herkästi haavoittuvien nuorten sosiaalisen turvaverkon haurastumisesta. Tämä koskee perheen, koulun ja opiskelun, työn ja terveydenhuollon muodostamaa kokonaisuutta.

Me nostamme metelin siitä, että Kreikalle lainataan 1,6 miljardia. Me emme nosta mitään hälyä siitä, että työhyvinvoinnin laiminlyömisen kustannukset maksavat yhteiskunnalle runsaat 20 miljardia vuodessa välillisesti ja välittömästi kuten menetettyinä työpäivinä ja ennenaikaisena työkyvyttömyytenä. Me jäämme liian aikaisin työkyvyttömyyseläkkeelle masennuksen vuoksi emmekä silloin pysty edes nauttimaan haaveilemistamme eläkepäivistä.

Masennus on ihmisen kuoppa. Ei riitä, että täytämme ihmisen pillereillä, ja niillä hän taas jaksaa huomisen. Kuuntelin tänään professori Barbara Fredricksonin luentoa positiivista tunteista, jotka auttavat näkemään laajemmasti, alentavat verenpainetta, parantavat muistia jne.

Mutta miten oppisimme muuttamaan elämäämme? Samat säännöt pätevät kuin painonpudotuksessakin: sitkeydellä. Solut uusiutuvat prosentin päivässä, joten täydelliseen muutokseen tarvitaan periaatteessa vain kolme kuukautta. Meditaatiolla, mietiskelyllä, näyttää olevan varsin järisyttävä vaikutus myönteisten tunteiden syntyyn pitkällä aikavälillä. Myös toistemme arvostaminen, kiitollisuus ja arjen pienistä ilonhetkistä yhdessä nauttiminen auttaisivat.

Kuopalle voi hakea myös uusia merkityksiä: Laureenintien kuoppavanhus estää liian nopean ajamisen asuinalueella. Mieheni ehdottikin, että järjestäisimme kuohuviinitarjoilun ohiajaville kuopan synttäreiden kunniaksi.

Myyjästä joka rakastaa puusteja

2010-06-06T19:19:00.002+03:00

Ajattelin taas ostaa aamutuimaan korvapuusteja työpaikalle matkani varrella olevasta kahvilasta, jossa ne itse leivotaan. Houkuttelevat tuoksut iskivät jo ovella nenääni. Puustitarjotin oli ihan täynnä, jippii. Tuttu mies oli taas myymässä – edellisellä kerralla hän sai minut luopumaan pyynnöstäni ja lähdin silloin mukanani kaksi korvapuustia ja loput tavallisia pullia. Nyt olin päättänyt, ettei hän saisi minua puhuttua yli ja kävin määrätietoiseen hyökkäykseen:

- Ottaisin kahdeksan korvapuustia!
- Ei niitä taida olla niin paljoa… hän yritti ja pälyili täysinäiseen puustitarjottimeen, meni kuitenkin sen luokse ja sanoi vastahankaisesti, ehkä niitä nyt sitten löytyy sen verran. Laittoi korvapuustit pussiin ja pani sen tiskille. Hän silitteli pussia hellästi ja sanoi, että kanna näitä varovasti, ovat lämpimiä ja saattavat pudota.

En kyllä ennen ole tavannut moista myyjää, joka ei millään raskisi luopua korvapuusteista.

Ripsiväri vai mp-soitin?

2010-05-19T08:10:00.001+03:00

Tuntemattomasta numerosta soitettiin.

- Oletteko Synergoksesta? kysyi virallinen ääni esittelyn jälkeen.
- Onhan se työpaikkani.
- Vastasitte joku aika sitten kyselyymme ja haluamme antaa siitä teille lahjaksi Lancomen ripsivärin tai Mp 3-soittimen. Kumman valitsette?
- Ripsivärin, vastasin hiukan aikaillen, koska en muistanut vastanneeni mihinkään kyselyyn.
- Mustan, ruskean vai sinisen?
- Mustan…
- Vesiliukoisen vai vedenpitävän?
- Vesiliukoisen…
- Onko teillä vielä se HP:n tulostin?
- Taitaa olla…
- Tehän arvostatte ekologisia valintoja, kertoi ääni. Nyt meillä olisi siihen HP:n tulostimeen värikasetteja, jotka kestävät kolme kertaa aikaisempaa enemmän. Voisitteko tarkistaa sen HP:n mallin, niin voisin tehdä teille tarjouksen?
- En voi, koska se sattuu olemaan työpaikallani ja vietän yleensä illat kotona, vastasin.
- No, ei voi mitään. Lähetämme teille kuitenkin kotiosoitteeseen sen ripsivärin, nainen huokaisi.

Siis eihän tuommoinen ripsiväri maksa mitään kirjoittimien värikasettien rinnalla. Jälleen uusi ovela tapa luikerrella asiakkaan luokse. Mitä he vielä keksivät?

Ei yhtä vanhuutta vaan

2010-05-18T17:40:00.002+03:00

Naapurin Villen ja Leevin kanssa keskusteltiin kesämenoista. Ville kertoi tohkeissaan, kuinka oli tulossa laivareissua, uintia, Puuhamaata, Titi-Nallea sun muuta.

Sanoin,että elämässä pitää olla välillä juhlaa. Johon Ville:

- Niin, ettei se oo yhtä vanhuutta vaan.

Palautetta ja painajaisia

2010-04-18T19:50:00.003+03:00

Perjantain koulutustilaisuudessa eräs lääkäri kertoi tarinan. Hän oli tekemässä miltei 80-vuotiaalle erittäin huonokuntoiselle potilaalle vaikeata tutkimusta. Koko sen ajan hän höpötti jotakin viedäkseen potilaan ajatukset muualle. Potilas ei oikein kyennyt puhumaan, mutta yritti kuitenkin kuiskailla jotakin. Lääkäri pani lopulta korvansa potilaan huulien eteen kuullakseen, mitä tämä yritti sanoa.

- Teillä on oikein kauniisti leikatut hiukset, tämä sai kuiskattua.

Heräsin viime yönä koirasusipainajaiseen yrittäessäni huutaa. Olin jossain pihalla ja iso lauma susia hyökkäsi ketun perässä pihaan. Olin onneksi autossa, mutta jostain syystä läksin kuitenkin yksin lumista polkua myöten kotiin. Muistin yhtäkkiä, että sudethan voivat hyökätä kimppuuni ja yritin palata samaa polkua, mutta sieltä tulikin kaksi isoa susikoiraa suu hampaita ammollaan. Ei muuta kuin huutamaan eikä ääntä tahtonut tulla...

Takapuolessani on vieläkin susikoiran hampaiden jäljet muistona viime pyhästä. Fyysiset arvet kyllä paranevat, mutta mieli muistaa pelon.

Lahja?

2010-04-16T08:46:00.003+03:00

-Minulla on tarjota teille lahja, kerrottiin puhelimessa.
-Kiitos ei...
-Mutta tämähän on ainutlaatuista, tarjoamme teille lahjan. Voitte valita haluamistanne lehdistä.
-Mitä lehtiä ne sitten ovat?

Ja hän luetteli erilaisia lehtiä. Valitsin Hyvän terveyden, jota soittaja kilvan kehumaan.

- Lisäksi haluamme antaa teille ruokakirjan, jonka oikea hinta on 39 euroa. Lehden tilaus kestää kuusi kuukautta, mutta vastineeksi lahjastamme veloitamme teiltä siitä kolmen kuukauden hinnan...
- Häh, en minä mitään teiltä tilaa.
- Älkää nyt keskeyttäkö minua ja piippiippiip.

Puhelu yllättäen katkesi.

Koiramainen juttu

2010-04-11T21:29:00.001+03:00

Valmistautuessani vastaväittäjäksi törmäsin sanaan transmoderni, minkä merkitystä hain netistä. Löysin hakusanalla koiramaisen tutkielman, kuinka koirarotujen valinnat ovat heijastaneet aikansa arvoja, kulutustottumuksia ja talouskehitystä.

Kun elettiin modernia aikaa - 60-70-lukua- uskottiin vahvasti tulevaisuuteen. Koirien rekisteröinnit lisääntyivät samassa suhteessa kuin kestokulutushyödykkeetkin kuten televisiot, imurit ja jääkaapit. Seurakoirat valtasivat Suomen, aiemminhan miesten metsästyskoirat olivat yleisiä, mutta nyt naisetkin saattoivat omistaa koiran.

Postmodernille ajalle 80-luvulle tultaessa koirarodut monipuolistuivat, erityisesti noutajat tulivat suosioon. Koirista tuli osa elämäntyyliä ja jopa harrastusta. Niillä haluttiin viestiä myös liikunnallisuutta. 90-luvun lama-aikana haettiin turvaa isoista koirista kuten dobermannista ja rottweilerista.

Nyt eletään transmodernia aikaa, mihin kuuluu vastuullisuus, luonnollisuus ja yhteisöllisyys. Koira saatetaan ottaa kulkukoiratarhasta ja myös maamme rajojen ulkopuolelta. Koirat ovat myös kutistuneet kääpiömallisiksi. On käytännöllistä omistaa pieni koira, joka mahtuu asuntoon ja jota ei tarvitse ulkoiluttaa pitkin lenkein. Lisäksi se ei kuluta luontoa niin paljon kuin iso. Koiran pitäisi olla samanaikaisesti seuralainen ja harrastuksen kohde, jonka kanssa kilpaillaan vaikkapa ketteryydessä tai tottelevaisuudessa. Omistaja pystyy myös rakentamaan omaa minuuttaan ostamalla lemmikilleen merkkiliivin tai niittipannan.

Transmodernia asennetta voidaan kuvailla seikkailuksi, tutkielmassa sanottiin. Koirat ovat minulle seikkailu, olinpa missä tahansa ja minä aikana tahansa, vaikka en ikinä ole omistanutkaan koiraa. 60-luvulla olin lapsenlikkana Turussa, kun naapurin koira puraisi minua kädestä. Sen jälkeen olen ollut koirien suosikkina.

Ollessamme aamukävelyllä Kreetalla jostain pihasta ampaisi pikkuinen piski jalkaani eikä irronnut sitten millään, vaikka kuinka ravistelin. Siitäkin aiheutui varsin erikoinen soppa. Tapauksen nähneet paikalliset ajoivat minut kiireesti lääkäriin, joka kertoi vesikauhumahdollisuudesta. Hän oli niin häpeissään, ettei ottanut edes maksua palveluistaan. Onneksi koira oli sairas muuten vain, selvisi jälkikäteen, vaikka jo sieluni silmillä näin valkoisen vaahdon valuvan suupielistäni.

Ja tänään se tapahtui taas. Olimme pyörälenkillä nousemassa Kuohunharjulle, kun polulla tuli vastaan isoa vaaleaa koiraa taluttava mies. Hyppäsin pyöränselästä ja talutin pyörääni. Mies ei saanut pidäteltyä koiraansa hihnassa, vaan se nappasi takapuoleeni kiinni. Onneksi sain vain hampaanjäljet, mutta kankkua pakottaa.

Toivonpa hartaasti, että pian koittaisi oikeasti virtuaalimoderni aika, jolloin koiraharrastus olisi netissä. Lemmikkejä olisi silloin helppo ulkoiluttaa Googlen karttakatuja ja ruokkia mainosten keinomuonalla. Eivätkä ne purisi, korkeintaan tökkäisivät.

Patteri lopussa

2010-04-08T06:30:00.000+03:00

Kaikki alkoi kuvaruudulle putkahtaneesta varoituksesta, patterisi alkaa tulla käyttöikänsä päähän. Ihmettelin moista tekstiä enkä tehnyt mitään, kunnes siinä luki patterisi on lopussa ja ruutu pimeni. Sentään verkkovirran kanssa kone toimi, mutta ymmärsin jo tilata uuden patterin – sitä ei vain ole kuulunut. Kunnes eilen käyttöjärjestelmä ei enää avautunut, vaan vain yritti ja yritti rullaamalla mustavalkoista tekstiä edes takaisin kuin Päiväni murmelina -elokuvassa.

Oliko tässä hienovarainan vihje minulle? Olen nimittäin pulassa: koneessa on koko henkinen omaisuuteni eikä siitä ole varmuuskopiota – kuin ei minustakaan.

Naamakirja-aktivistina

2010-03-31T15:28:00.000+03:00

Äitini tapasi päivitellä, että millähän lie maailma mallillaan, kun hänen tytönhupakkonsa ovat isoja. Hän ei olisi ikinä uskonut, että roikumme netissä, otamme kantaa erilaisiin asioihin ja keskustelemme ystävien kanssa – virtuaalisesti netissä. Miksikö tällainen vanhempi naisihminen moista tekee? Silkasta uteliaisuudesta. Minusta on hyvä ottaa selvää ja muodostaa mielipiteensä omien kokemusten kautta.

Mitä keinomaailma sitten tarjoaa? Serkkuni vaimo, entinen maatalon emäntä pohjoisesta, lähetti runsas vuosi sitten sähköpostia ja kertoi olleensa tietokonekurssilla. Eikä siinä vielä kaikki: sen lisäksi hän kutsui minua ystäväkseen Facebookiin. Olemme vaihtaneet sukulaiskuulumisia aina silloin tällöin hänen lapsenlapsiensa söpöjen valokuvienkin kera. Koska oikea maatilan pitäminen ei enää lyönyt leiville, hän harrastaa sitä nyt virtuaalifarmilla. Eilen hänet palkittiin valkoisella nauhalla viljelystänsä eli hän lienee löytänyt riittävän määrän henkilöitä mukaan ”harrastuksensa” pariin.

Olen saanut porautua myös nuorten nykyelämään, vaikka omat lapset ovat jo maailmalla. Ottakaa kuitenkin huomioon, naapurin entiset pikkulikat, jotka kutsuitte minut ystäväkseni, että kaikki seinäkirjoituksenne näkyvät myös minulle!

Vanhat opiskelukaverit ovat löytäneet minut ja lähettäneet viestejään. Eräs ruutanalainen ystävä perusti sinne ryhmän roskakuskien työn saattamiseksi kunniaan – hienoa sekin. Kuulun myös ilmastonmuutoksen vastustamista koskevan sopimuksen aikaansaamista Meksikossa 2010 ajavaan ryhmään miltei 350 000 muun kanssa.

Ja jotta en jäisi huonommaksi minäkään, perustin itsekin viime viikolla Työrauhanjulistus -ryhmän, jolla haluan parantaa maailmaa Kangasalta käsin. On liian hidasta odotella vastauksia työuran jatkamiseen komiteoista tai työryhmistä, joita on taas perustettu kukkurakaupalla Helsinkiin helsinkiläisistä vaikuttajista. Työhyvinvoinnin laiminlyönnin kustannukset ovat erään arvion mukaan vuosittain yli 20 miljardia euroa mm. ennenaikaisina työkyvyttömyyseläkkeinä. Erityisesti nuorten masennusoireet ovat hurjasti lisääntyneet. Näköalattomuus, ilottomuus, turvaverkostojen katoaminen, vähäinen yhteisöllisyys, puhumisen taitojen puute ja vanhanaikainen johtaminen lienevät ainakin joinakin syinä.

Mitäkö Työrauhanjulistus –ryhmä voisi tehdä asian eteen? Se voi vähintäänkin usuttaa jokaista kehumaan, kannustamaan, ottamaan puheeksi ja jakamaan hyviä uutisia, siis lisäämään työniloa arjen pienillä teoilla. Yllättäen ryhmään on muutamassa päivässä liittynyt jo 300 ihmistä.

Kun menin jumiin tämän kirjoittamiseni kanssa, panin seinälle pyynnön, auttakaa minua kertomalla, mitä iloa ja harmia teillä on ollut Facebookista? Harmistuksia ei mainittu lainkaan paitsi nyt huokaileva mies, koska vaimo käyttää entistä enemmän aikaa tuttaviensa kanssa netissä. Sen sijaan tuotiin esille vaikuttamisen mahdollisuuksia valtakunnallisesti ja toisaalta ruohonjuuritason tuntojenkin kuulemista. Huono omatunto tai sisäinen muistuttajakin on saatu vaikenemaan, kun on saatu otettua yhteyttä netin kautta kauempana asuviin tuttaviin. Paljon on puhuttu myös siitä, ketä kiinnostavat ihmisten rutiiniasiat kuten maitopurkin osto kaupasta. Tavallisia ihmisiä. Samoista asioista puhutaan työpaikan kahvitauoillakin. Ja itsehän voi valita, mitä ottaa vastaan ja mitä ei.

Mutta onko uudenlaisesta yhteisöllisyydestä vaarana, että äänihuulet vain surkastuvat naamakirjakeskustelussa, kun niitä pitäisi työpaikoilla treenata aidossa kohtaamisessa?

Mielimaisemassa

2010-03-24T07:53:00.000+02:00

Saan olla niin kaikesta kiitollinen, soi eilen illalla mielessäni, kun kiidin Vesijärven jäällä. Aurinko teki laskuaan, kuukin mollotti jo taivaalla. Jos on jäällä ollut tähän mennessä vettä, se oli nyt haihtunut. Muuan rouva kertoi hiihtäneensä siellä jo pari viikkoa.

Jotain erityisen kohottavaa on nähdä tuttuja maisemia kuten Kissakarin mökkisaari, rauhallista tasaista valkoista jäätä, kolme joutsenta läpsyttelemässä ihan vieressä, muutama pilkkijä töröttämässä pallillaan vielä viimeisiä säteitä sisään vetämässä.

Enpä siis yhtään ihmettele, että tutkimusten mukaan jo muutaman minuutin siemaisu mielimaisemaa saa rauhoittumishormonin oksitosiinin erittymään.

Kummitätini Tuulikin muistolle

2010-03-19T21:24:00.003+02:00

Veneheiton Nikulanojan perällä Kovalassa alkoi Heikin ja Saiman yhteinen taival v. 1914. Heikki oli jo kahteenkin otteeseen ollut Amerikoissa, mutta ei voinut unohtaa Saimaa ja palasi Suomeen. Heille syntyi yhdeksän lasta, joista yksi kuoli pienenä. Navetassa oli muutama lehmänkanttura, lisätienestiä tuli puusepäntaidoista. Lapset lähtivät leivän perään maailmalle jo varhain. Koulujakaan ei ehditty liioin käymään, mitä nyt muutama vuosi Kanasen kansakoulua ja emäntä- tai talouskoulut päälle Turun seudulla, jonne isosisko Sylvi oli jo ehtinyt muuttaa.

Kovalan tyttö Tuulikki löysi Ahtinsa parin kilometrin päästä Loppulasta.He pitivät häitään yhdessä Mailan ja Heikin juniorin kanssa 1949. Ahti otettiin Heikin ja hänen poikiensa Heikin ja Erkin kirvesmiesporukkaan, joka kulki rakentamassa kouluja ja korjaamassa kirkkoja. Ahti ja Tuulikki lähtivät kuitenkin etelään työn perään telakalle. Ja sille tielle he jäivät. Ritva syntyi vielä pohjoisessa, mutta Raimo Kaarinassa.

Sen minä muistan lapsuudesta, kuinka ihanaa oli, kun Tuulikki ja Ahti tulivat etelästä kesällä käymään. He olivat kummejani, jotka aina toivat jotakin tuliaista: useasti mekkokankaan. Muistan vieläkin yhden kankaan, jossa oli korallinpunaisella pohjalla ihania ruusuja. Siitä ommeltiin röyhelömekko. Tuulikki muisteli usein, kuinka isäni oli savustanut eteiseen vatiin ahvenia, joita vieraat saattoivat napata sieltä, vaikkei me oltukaan kotona. Saimme Turusta usein myös syksyisin omenalaatikoita. Omenan tuoksu on vieläkin nenässäni, eihän meillä semmoisia herkkuja pohjoisessa ollut. Saimme Turusta myös vaatepaketteja, kun isosisko Sylvi oli ommellut meille päällystakkeja sun muita vaatteita. Ja Turusta toimme Veneheittoon ensimmäiset sireenitkin. Kuulinpa Alisalta, että äitinikin olisi halunnut muuttaa etelään, mutta isä oli sanonut, että saat kyllä mennä yksin.

Sisarukset pitivät tiiviisti yhteyttä. Äitini Aune osti Tuulikille mekonkin häihin krimplenekankaasta: niinpä kolme sisarusta komeili samanlaisissa, mutta erivärisissä mekoissaan. Tuulikilla se oli violetti, Kyllikillä vaaleanvihreä ja äitilläni vaaleanpunainen. Tuulikki ja Ahti olivat poimineet Jussin ja minut Tampereelta Fiatiinsa. Unentokkurassa Jussi havahtui ja näki jossain Kestilän korkeudella aamuyöstä metsän reunassa elukan. ”Aasi”, hän huudahti. Hirvi siellä lymysi.

Tuulikista tuli minulle eräänlainen varaäiti, koska oma äitimme kuoli jo varhain. Kerran hän jopa moitiskeli minua, kun en ollut lähettänyt hänelle äitienpäiväkorttia. Tuulikin luo oli ihana tulla joka kerta, koska emäntä otti vieraat aina iloisesti vastaan ja toivotti tervetulleeksi.Tuulikki oli täynnä elämää, teki aamuisin 200 soutuliikettä ja huristeli polkupyörällään kesäisin. Hänen päänsä pelasi kuin partaveitsi: hän tiesi kaikkien sukulaisten lastenlastenkin nimet ja kuka mitäkin odotti.

Kun soitin hänelle Tuulikinpäivänä, muutamaa päivää ennen kuolemaa, hän pauhasi minulle jo ajatelleensa, etten soittaisikaan, koska kello oli iltakahdeksan. En päässyt aiemmin puhelimeen, kun tulin Helsingistä junalla. Tuulikki kertoi odottavansa kesää ja suunnitteli istutuksiaan, samettiruusujen istutusta. Hän oli iloinen siitä, että niin moni oli muistanut häntä syntymäpäivänään. Terttukin oli tuonut Annen kanssa kauniin orkidean. Joukoakin hän aina kehui, koska tämä kävi usein rupattelemassa. Pekan ja Jukankin kuulumiset sain aina häneltä.

Tuulikki oli vaatimaton ja varmaan siksi häntä oli niin helppo lähestyä. Hän ei tehnyt itsestään numeroa, vaan hoiti lapsiaan, kotiaan ja puutarhaa. Hän virkkasi monet sängynpeitteet ja verhot ja liinat. Hän kuului siihen sukupolveen, joka ei valitellut vaivojaan. Kukaan ei osaa arvata sitä kipua, mitä hän mahtoi tuntea Ahdin kuoleman saatikka tyttärensä Ritvan menetyksen jälkeen.
Tuulikki sanoi olevansa tyytyväinen ja kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka sai olla kotonaan. Se olikin koti, jossa hän sai elää elämänsä loppuun. Enää talossa ei ole valoja. Joriinit saavat odottaa autotallissa, omenapuut lumessa ja hevoskastanjan alut portinpielessä. Tuulikki ei enää tule kotiin, vaan istuskelee taivaallisessa keinussa Ahdin kanssa. Saattaahan siellä olla muitakin keinujia: Ritva, Sylvi, Aune, veljet Erkki, Heikki ja Arvo. Lämmin tuuli puhaltaa, linnut laulavat ja jostakin hiipii kielon tuoksua nenään. He muistelevat Veneheittoa, kotiseutuaan.
” Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään.
Meri taivas ja maa,
kaikki kaikk’ katoaa.
kuinka säilyis sielu ihmisenkään?

Mut unessa niin armas on ajatella noin:
viel’ kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi,
ja huomentuulet tuntureilta henkää,
ja huomentuulet tuntureilta henkää.” (E. Leino)

Kaikella on aikansa. Uskon, että Tuulikki haluaisi meidän muistelevan häntä ilolla ja lämmöllä.

Kiitoksia Tuulikki, että elit ja jätit meille ihania muistoja!

Rasterimetsässä

2010-02-28T18:54:00.003+02:00

Seitsemisen metsä oli rasteroitu lumella. Lumi tuli kuitenkin alas hiihtäessä, tömähteli joka puolelle ja jopas jo koivunkin latvus oli paluumatkalla rojahtanut ladulle. Onneksi ei sattunut kohdalle. Monessa kohdassa oli ylitettävä esteitä.

Siltikin uskomattoman ihana 37 kilometriä. Luisti ja ei luistanut. Kun pahimmat jääkököt estivät etenemisen, takaamme tullut keuruulaisisä tyttärensä kanssa kysyi, voisiko hän voidella suksemme. Eihän nyt millään... Mutta hänellä oli aikaa ja niin hiihtomme jatkui miellyttävämmissä merkeissä.

Päät yöksi latinkiin

2010-02-28T16:54:00.002+02:00

Aloin tässä pohtia, että ennen vanhaan aivot piti jättää naulaan, kun tuli työhön.

Nyt ne olisi hyvä jättää työhön, koska muuten kaikki roina kulkee koko ajan mukana ja häiritsee vapaa-ajanviettoa.

Niinpä aloin mielessäni kehitellä hyllykköä, johon päät laitettaisiin latinkiin yön yli työpaikalle. Siellä olisi jos jonkinlaista päätä rivissä.

Mikä vilvoittava vapaus, kun saisimme hulvastella päättöminä pitkin maita ja mantuja ja nauttia elämästä!

Ja aamulla olisi taas virtaa innovoimiseen.

Että silleen...

2010-02-24T11:35:00.005+02:00

Olisin niin mielelläni mennyt Ouluun junalla, mutta viimeaikaiset viivästykset panivat taas Wingon käyttäjäksi. Kone lähti Pirkkalan kentältä etuajassa, kunnes lentäjä yhtäkkiä kuulutti, että on palattava takaisin. Jonkun luukun valo vilkkuu ikään kuin se olisi jäänyt auki. (Kertoessani tätä miehelle, hän sanoi, "pitää panna ovet kiinni!") Niinpä palasimme maahan,hän tarkasti koneen ja jatkoimme matkaa.

Hän surkutteli ystävällisesti minua, koska arveli minun joutuneen olemaan kentällä jo pitkään. Enää nimittäin ei tule aamupäivällä koneita, hän kertoi. Istuinkin kuin tatti miltei neljä tuntia tietsikkani kanssa lentokentän ravintolassa. Niinpä sanoin hänelle:

- Olet oikeassa. Olen lojunut siellä jo ihan riittävästi. Olisin tullut junalla, mutta se ei olisi ollut viisasta...
- No ei, eilenkin vein myöhässä olevasta junasta yhden naisen Vaalaan. Mutta oli se mukava matka, aika suorastaan suhahti. Tämä oli niin mielenkiintoinen nainen, oli Steiner-koulun opettaja ja puhui eurytmiasta sun muusta. Olisin toivonut, että olisi mennyt Kuusamoon asti.
- Minäkin olen Vaalasta kotoisin.
- No varmaan tunnet hänet, äitinsä täytti 89 vuotta ja hän oli Helsingistä tulossa synttäreille. Minnahan sen nimi oli. Hänen veljensä tuli vastaan.

Tämän jälkeen hän tenttasi minun matkani tarkoitusta ja kestoa. Kertoi itse olevansa Kemijärveltä, mutta perhe oli muuttanut Ouluun 95. Lopulta tulimme OYS:iin ja hän kysyi, milloinka luentoni loppuu. Kerroin, jolloin hän lupasi tulla hakemaan minut takaisin kentälle:

- Voimme jatkaa tätä ihanaa rupattelua...

Olen siis viime aikoina törmännyt varsin tyytyväisen oloisiin taksikuskeihin, niin kuin tähänkin naiseen.Siellähän kuljettaja minua odotti, keskussairaalan edessä. Täynnään tarinaa.

- Olen tehnyt useampaa työtä. Ensiksi syötin ja juotin ihmisiä ravintolassa, nyt kuskaan heitä sieltä kotiin. Kerrankin yksi nainen -aikamoisessa laitamyötäisessä - pyrki yömyöhään kyytiin. Ei mikään Kassi-Alma, oikein viksun näköinen. Kun sanoin hänelle tervetulotoivotuksen, hän ärähti: ”että silleen”. Kysyin, mihin hän halusi ajaa. ”Mitä se sulle kuuluu.” Tuumin vaan, että olisi helpompi viedä perille.

- Kerrankin muuan hautaustoimiston omistajanainen houkutteli minua työhön itselleen, ehkä seuraavaksi ajankin kuolleita. Nainen oli tosi hyvä suustaan. Tämä kertoi kerran joutuneensa liikenneonnettomuuspaikalle, ”mikä mälli”, nainen päivitteli. ”Monta ruumista. Menin heti tarjoamaan käyntikorttejani.”

- Hautaustoimistonaiselle oli ollut juoppo veli, joka kuolikin viinaan. Siinä sitten veljensä kanssa kuskasi tätä toiselle paikkakunnalle ruumishuoneelle, mutta he pysähtyivät välillä johonkin kahville. Isä odotteli jo ruumishuoneella ja soitti ihmetellen, mihin he olivat joutuneet.

- Olemme Mikon ja Karin kanssa kahvilla.
- No et kai sinä ruumista juota, isä oli kauhistellut.

Että silleen.

Havukka-ahon ajattelijasta

2010-02-21T14:16:00.003+02:00

Eilen näin Havukka-ahon ajattelijan. Upea kainuulainen luonto ääniefekteineen ja hersyvine teksteinään toi mieleen lapsuuden. Ainoa ongelma oli murre: sen kuulosti kauhialta. Olisi pitänyt olla joko tai. Kun yritetään puhua murretta, mutta se on sijoitettu kirjakielen sisälle, se kuulostaa pahalta. Annettakoon se kuitenkin anteeksi.

Mieleen palasivat Veneheiton suuret ajattelijat, jotka Aunen baarissa kaljalasinsa ääressä filosofoivat maailman menosta aikana, jolloin ei vielä tunnettu kiirettä. Mutta se odotti jo eteisessä: töllöttimestä näkyivät Helsingin herrat, jotka joivat shampanjaa. Kuninkaalliset, jotka sipsuttivat hienoissa kamppeissa. Alettiin vertailla, alettiin haluta, että meillekin tuo "parempi" elämä.

Ja lapset lähtivät kylästä sen perään. Vanhukset jäivät yksin. Katosi toivo, kun pellot pantiin pakettiin, elämäkin hupeni. Ei auttanut, vaikka kuinka huuteli: Aune, vielä yksi...

Satumaisia kuvia

2010-02-15T21:09:00.006+02:00

Kuvasi Jussi Koveron pihasta

Viikonloppuna suksimme Seitsemisen maisemissa. Lauantaina Koverosta Särkilammen marjatilan kautta Soljasiin ja Lieslammin kautta takaisin. Suksi ei oikein luistanut. Aurinko kuumotti pilven takaa. Maisemat olivat mielettömät kuin jostain lapsuuden metsistä. Täällä toki puut ovat isoja Veneheittoon verrattuna. Ne olivat lumisia köyryjä latvoja myöten. Ei tämmöistä lumoa voi olla. Hiihtäjiä oli vain kourallinen, vaikka latu oli vedetty perjantaina.

Olin umpiuupunut, vaikka meillä oli hiukan mustikkakeittoakin termoksessa. Jussi hiihteli kuin nuori poika, odotteli ja olisi vaikka jatkanutkin. Pääsimme kuitenkin Koveroon takaisin, jääkököt suksenpohjissa. Ja "onneksi oli hänen vuoronsa valmistaa iltapäivän ateria, minä olin aivan poikki".

Mökillä odotti sauna, jonka kruunasi pimeydestä kirkas tähtitaivas ja avanto. Eikä se sauna ollut haalea kuten edellisiltana jäljiltäni, vaan löyly kihahti kunnolla ja jopa lämmitti.

Yöuni virkisti ja jo taas aamulla uudestaan matkaan toisin päin kiertämään latua. Nyt aurinko oli aivan kirkas, taivas sininen ja valot entistä hehkuvammat. Puun latvukset kylpivät valossa ja varjoissa. Kuuset kuurottivat latva painuneena maata kohti. Välillä olimme kummallisessa riukumetsässä, jossa lumikököt tekivät rungoista oudon näköisiä. Luonto tekee ihmiselle ihmeitä. Minun jalkanikin nousi kepeästi, väsymys oli täysin poissa.

Haltioitunut taksikuski

2010-02-11T07:58:00.002+02:00

Olin pitänyt aamutuimaan luennon Helsingissä Metropoliassa. Istahdin taksiin mennäkseni vielä palaveriin iltapäiväksi Malminkartanoon. Taivasteltiin siinä tämän talven lumia kunnes harmaahiuksinen kuljettaja tokaisi:

- Hyppäsin oravanpyörästä hiukan ennen eläkeikää. Olin tietoliikennesuunnittelijana. Nyt ajelen kaverille aina silloin tällöin taksia. Suoritin myös eräoppaan kaksivuotisen tutkinnon.

Hetken hiljaisuuden jälkeen:
- Minusta on ihana ajaa taksia. Saan katsella erilaisia maisemia ja tarkkailla takapihoja niin kuin nytkin, tämä on kerta kaikkiaan mukavaa. Minä niin rakastan luontoa, kalastamista ja lumenluontia.

Silmäilin ulos: ikkunasta avautui ankea teollisuusalue. Mies huokaili haltioituneena eikä yhtään eksyneen oloisena. Ja jatkoi:

- Sekin tässä on niin hienoa, että saan tavata kiinnostavia ihmisiä. Tänäänkin kyytissä oli nainen, joka puhui vahvasti pohjoisen murretta, vaikka oli jo viisi vuotta ollut täällä etelässä. Minusta on hienoa, että ihmiset puhuvat omalla tavallaan. Oon Pudasjärveltä ja opiskellut Oulussa. Siellä ovat kaikki sukulaiset.

Milloin itse olin iloinnut arjen yksityiskohdista? Viiletän ympäri Suomea, milloin missäkin junissa, jotka ovat joka päivä enemmän ja vähemmän myöhässä. Tänäkin aamuna Turkuun. Ajattelin hakea ravintolovaunusta kahvikupposen. Myyjä puhui puhelimeen ja odottelin hänen lopettamistaan. En ennättänty suutani avata, kun hän poistui takahuoneeseen, mutta saapui hetken päästä takaisin.

-Onkohan tämä ravintola auki? Saako täältä kahvia?

- Kyllä tässä vielä jonkin aikaa kestää... Kahvinkeittimen pitää lämmetä.

Ja tulin niine hyvineni takaisin paikalleni. Yritin uudestaan tunnin kuluttua. Ketään ei ollut jonossa, menin tiskin taakse. Myyjä oli keskittynyt selailemaan vihkostaan ja istui pää alaspäin tiskin toisella puolella. Seisoin ja seisoin, muttei hän minua huomannut.

- Saisiko täältä kahvikupposen, kysyin iloisesti.

Hän nosti päänsä ja suostui antamaan minulle kahvikupin. KIITOS!

Mihin tammikuu katosi?

2010-01-31T19:33:00.003+02:00

Jonkinlainen horros on vissiin vienyt mukanaan, koska tuntuu kuin aika katoaisi käsistä. Tammikuussa on tapahtunut kuitenkin paljon. Aloitimme Rauhan asialla -ohjelmasarjan tekemisen kaahausteemalla Orimattilasta. Olin itse jetlagin vallassa ja silmät pysyivät vaivoin auki kuvauksissa. Ehkäpä siitä jotakin tuli, nähdään sitten kesäkuussa.

Työssä on ollut varsinaista tohinaa. Kalenteri kulkee jo pitkälle syksyssä, joka puolella Suomea oltaisiin kiinnostuneita työhyvinvoinnista, erityisesti työnilosta. Nostin tämänvuotisen työrauhanjulistuksen teemaksi toiveikkuuden ja yhteisöllisyyden, jotka ovat varsin mielenkiintoisia inhimillisen pääoman lajeja. Jokaisen ulottuvilla ja varsin vähäisin ponnistuksin toteutettavissa. Toki äänihuulia olisi liikuteltava ja ehkä myös oman päänsä pinttyneitä ajattelumalleja.

Eläkeiän nostoa ja työelämän laatua selvittelevät työryhmät antavat huomisaamuun ratkaisunsa, jos antavat. Kiinnostavaa! Itse kun ajattelisi, että jospa edes työkyvyttömyyden syihin saisimme pureuduttua ja sitä kautta hinaisimme keskimääräistä eläköitymisikää hiukan kauemmaksi. Väkisin on hankala ketään työssä pitää.

Los Angeles

2010-01-14T05:06:00.003+02:00

Los Angeles oli hornankattila, autoja painoi yhteen suuntaan seitsemässä rivissä. Joka paikassa hirveä räminä ja melusaastetta muiden saasteiden seassa. Yövyimme lähellä Venicen kuuluisaa rantaa, josta löytyy myös ulkoilmatilassa muskelinrakennusvehkeet. Siellä rikkaat viettivät ranta-asunnoissaan iltaa. Mutta niinhän se on, että osaavatko he nauttia meren näkymästään rantahietikolla?

Hollywood oli aika kulahtanut, suorastaan eltaantunut lukuisine pornokauppoineen. Tähtikadulta bongasimme kuuluisuuksien nimiä. Kiinalaisen elokuvateatterin edessä puolestaan komeilivat käden- ja jalanjäljet erilaisilta kuuluisuuksilta. Olihan se kiva nähdä!

Ensimmäinen öljymiljardööri Paul Getty käytti miljardin hulppeaan rakennuskompleksiin vuoren laelle - upeaa arkkitehtuuria ja ihan mielettömän kaunista puutarhaa. Kaktuksista oli tehty yksi kokonaisuus: ”anopinpalleja" aseteltuina isompien kaktusten lomaan. Irvine Penin valokuvanäyttely entisajan työntekijöistä ja myös yhdestä ”hullusta”. Tämän päivän työntekijöistä ei saisi moisia tutkielmia, koska kaikki istuisivat vain tietokoneidensa ääressä.

Santa Monican rannalla katselimme vielä Tyynen meren aaltoja ja loputtomiin jatkuvaa hietikkoa. Se siitä, tänne oli vaikea tulla, mutta helppo lähteä turvatarkastusten puolesta.

San Diegon eläintarha

2010-01-14T04:59:00.002+02:00

San Diego on yhdeksänneksi suurin kaupunki USA:ssa. Hotelli oli löydetty Hotwiren kautta (kahdelta 63 dollaria yö kahdella leveällä sängyllä) ja oli luksusta paitsi suihkusta valui kylmää vettä kahtena aamuna, koska turisteja oli erittäin vähän isossa rakennuksessa.

Eläinpuisto on kuuluisa ja olihan siellä kaikkea valtavalla alueella. Panda jäi mieleen, nelivuotias, joka oli siellä syntynytkin. pandat eivät ole luonnonoloissa mustavalkoisia, vaan niissä on myös punaisen vivahdetta. Flamingot hurmasivat minut värinsä vuoksi. Kaunis oranssi kaula, vaaleapunaista ja valkoista. Mikä ihme on sitonut minut ikuisesti oranssiin? Jo lapsena minulla oli ihana oranssivihreä villapusero, jota rakastin. Eikä lumo ole minnekään kadonnut. Eläintarha lähitienoo oi pullollaan museoita, vanhoja rakennuksia, ihanaa puutarhaa.

Valasristeilyllä näimme pari harmaavalasta, mutta aika kaukaa. Delfiinit kyllä hiukan aikaa seurasivat laivaa. Lisäksi vielä la Jollan upea ranta-alue, jossa oli uskomattoman kauniita puutarhoja.

2010-01-14T04:56:00.002+02:00

Santa Crutz: löysimme viehättävän majatalon. Paikka oli nuorten lainelautailijoiden paratiisi, joka puolella nuorisoa kitaroineen ja rinkkoineen. Juholla oli synttäri, siksi juoksin aamutuimaan katuja etsimässä kakkua. Sain painella yli kaksi kilsaa ennen kuin tärppäsi. En löytänyt kakkua, vaan muutaman mustikka- ja omenapiirakan. Aamupala olikin niin runsas, että piirakat säästyivät. Pikkuinen ”erityinen” on nyt sitten jo 30 v. Merileijonat huutelivat aamutervehdyksiään satamalaiturin vieressä. Ihan mahtavia ääntelijöitä lötköttelemässä laiturin puilla. Myös pelikaaneja lenteli ympärillä.

Koska olimme päässeet vain hiukan highway ykköstä alaspäin lähtöpisteestä, otimme ajaaksemme pitkän matkan rantaa myöten Santa Barbaraan – eläkeläisten paratiisiin. Huikeita maisemia, jyrkkää rantakalliota, vuoria ja Big Surin luonnonpuisto. Ja sitten osuimme rantaan, joka oli pullollaan merinorsuja. Ne ottivat ilta-aurinkoa, römistelivät kumealla äänellään ja kellistyivät taas hietikolle, koska raskas ruho ei liikkunut montakaan metriä kerrallaan. Mielettömän kaunis ranta, hiekkaa, palmuja, tänne voisi tulla uudestaan.

Muutama kuva punapuumetsästä ja San Franciscon joulusta

2010-01-14T04:52:00.003+02:00

Punapuiden lumossa

2010-01-06T05:32:00.004+02:00

San Francisco on viehättävä kaupunki kumpuineen ja rehevine kasvillisuuksineen. Joukkoliikenteessä on runsaasti vaihtoehtoja: on johdinbussia, metroa, perinteistä kaapeliautoa, tavallista bussia, joilla on helppo sujahtaa paikasta toiseen. Kukkuloilla on kauniita asumuksia, jotka oli koristeltu jouluisesti. Vain keskustassa oli korkeampia rakennuksia.

Voimakkaimman vaikutuksen teki kuitenkin Muirin punapuumetsä, suojeltu alue kaupungin pohjoispuolella. Puuvanhukset ovat aika erityisiä: ne eivät siedä elää lähellä merta, niillä ei saa olla liian kuuma tai kylmä ja ne elävät yhteisössä. Ne siis kasvavat vierekkäin ja toisistaan. Edes siemenestä ne eivät kasva, ellei maassa ole "punapuujäämiä".

Punapuut tuntuvat ikiaikaisilta: ne ulottavat latvansa yli sataan metriin, niiden runko on valtava ja latvustossa saattaa olla kaikenlaista elämää, joka on syntynyt sille oksanhankaan muodostuneesta maaperästä vuosisatojen aikana. Alkuperäisiä punapuumetsikköjä on kuitenkin vain vähän jäljellä. Se tuntuu surulliselta.

Optimismia matkalaukkuun

2010-01-06T05:23:00.002+02:00

Terveisiä lomamatkalta! Yhdysvallat olisi ihan mukava paikka vierailla, jos tänne ei olisi niin vaikea tulla. Ylimääräinen turvatarkastus Münchenissä kaiveli skannerilla suurin piirtein kaikki nesterakkulatkin esille jalkapohjista. Siksi jono kasvoi ihan mahdottomaksi. Toki meikäläisen väriset pääsivät vähemmällä, mutta silti. Kuitenkin taas San Franciscon kentällä jouduimme uuteen syyniin, vaikka kuinka vannoin, ettei meiltä löydy elintarvikkeita. Käsimatkatavaran avaus paljasti pari mustunutta banaania, jotka olin tökännyt sinne ajatellen pahinta nälkää ja unohtanut ne sen jälkeen täydellisesti. Että se siitä edellisestä tarkastuksesta…

Aloitimme uuden vuoden laivaristeilyllä jostain huitsinnevadasta, jonne edes taksi ei löytänyt. Satamaseutu oli pimeää ja kuskimme yritti lukea sitkeästi osoitekylttejä. Lopulta muuan jalankulkija löytyi epämääräiseltä varastoalueelta ja totesi, että olimme ihan väärässä kaupunginosassa. Kun se oikea löytyi, kuljettaja oli jo kippaamassa meitä jonkun pimeän kadun päähän. Emme kuitenkaan suostuneet poistumaan autosta. Ajattelimme jo joutuneemme jonkun huijauksen uhriksi, kun olimme ostaneet kalliit risteilyliput etukäteen ja muitakin autoja etsi samaa osoitetta. Löytyihän se laivakin lopulta.

Kaupunki näytti mereltä upealta valaistuksessaan, varsinkin ilotulitus oli elämäni komein. Jopa iloiset naamat ja rauhanmerkit toivottivat taivaalta uutta vuotta.

Jos oli haasteellista päästä laivalle, niin vielä kamalampaa oli sieltä poispääsy. Taksia soiteltiin jo reilusti ennen maihin tuloa, mutta yhtään ei saatu kiinni. Muuan taksi kuitenkin odotti rannalla ja syöksyin käyttämään kaikkia puhujanlahjojani. Hän ei kuitenkaan suostunut ottamaan kyytiin, koska muuan tappeleva seurue oli hänet jo varannut ja rojahti sisään. Hän lupasi tulla takaisin, mutta ei koskaan tullut. Muutama muukin taksi siinä pyörähti hakemassa ihmisiä ja kertoi soittavansa meillekin auton, mutta ei niitä näkynyt. Itsekin onnistuimme pariin kertaan saamaan tilauksen läpi, mutta toinen ei tullut ja toisen ryöstivät toiselta laivalta saapuneet risteilijät nenämme edestä.

Siis parinkymmenen kilometrin päässä hotellista aamuyöllä. Miltei epätoivo jo iski mieleen koleassa säässä eikä auttanut kuin lähteä kävellä lampsimaan. Onneksi yksinäinen taksi kaartoi jostain tielle ja saimme huidottua sen itsellemme. Uskomattoman helpottavaa…

Jos on tämä Amerikanmaa Suomeakin pahempi kieltola, jopa tavaratalon vessan seinässä lukee, että lainvalvoja tarkkailee käyttäytymistänne ja hotelliin kirjoittauduttaessa jouduimme allekirjoittamaan lappuset, ettemme melua uutena vuotena, niin jotakin täältä olisi kotimaahan tuotavaa. Toiveikkuutta, onnistumisen uskoa, sitä, että ihmiset puhuvat kadulla ventovieraille ja sanovat ystävällisen sanan.

Me tarvitsemme myönteisiä näköaloja ja uskoa tulevaisuuteen. Siihen, että vaikeudet ovat tilapäisiä ja voitettavissa ja että voimme selvitä niistä yhteishengellä. Barack Obaman sanoin: on turha odottaa jotain toista ihmistä tai muuta aikaa. Me olemme muutos, jota olemme etsineet.

Joulurauhaa – työrauhaa vuodelle 2010

2009-12-21T09:39:00.001+02:00

Hyvät siskot ja veljet!
Jouluna on lupa rauhoittua. Jouluna on lupa syödä. Jouluna on lupa nauttia hyvien ystävien seurasta. Ja myös katsella ihanaa satua sulavasta lumiukosta ja kuunnella hyvää musiikkia. Jouluna on lupa irtautua arjesta, pukea ylle juhlavaatteet ja juhlamieli: olen olemassa, nautin elämästä tässä ja nyt, siispä kiitos!

Annetaan siis hihnan hiukan luistaa, me tunnolliset, muutosten tainnuttamat, psyykkisesti räytyneet, aamuyöstä heräävät, kaikkensa antaneet ja joskus jopa tyhjiin puristetut. Me, jotka hajamielisyyksissämme olemme tulleet työpaikoillemme miehen alushousuissa (huomasin vasta työpaikan vessassa, että alaosa oli jotenkin löysä), puserot nurinniskoin, jättäneet kännyköitämme mitä kummallisimpiin paikkoihin, osallistuneet vääriin kokouksiin ja ajaneet rutiinilla työpaikallemme, vaikka osoite olisi pitänyt olla jossain Helsingissä.

Aloittakaamme uusi vuosi onnistumisspiraalilla! Ihanaa, kun on työtä, mitä tehdä. Työkavereita, joilta saa tarvittaessa apua. Esimiehiä, jotka jaksavat kannustaa, tukea ja uskoa meidän aikaansaannoksiimme. Oppilaita, jotka suorastaan imevät meiltä kaiken tiedon ja palavat halusta päästä soveltamaan sitä käytäntöön. Muutoksia, joilla saa bodata aivojaan ja korjata vanhentuneita käytäntöjä, ehkäpä saada lisää myös virkeitä elinvuosia dementoitumisen sijaan. Mahdollisuuksia saada oppia tuntemaan uusia mielenkiintoisia ihmisiä.

Tuokoon uusi vuosi tullessaan myös stressiä, sillä ilman sitä elämästä tulee ikävää. Tuokoon se myös ristiriitoja, joiden ratkaisemisen jälkeen energia virtaa ja olo tuntuu helpottuneelta. Tuokoon se mukanaan myös mahdollisuuden rauhoittumisen hetkiin, jolloin voimme nauttia työmme tuloksista ja kerätä voimia uusiin ponnistuksiin.

Tuokoon uusi vuosi myös innostusta ja iloa, vastavuoroisuutta ja toisten auttamista kiireen hetkinä.

Toivotan teille kaikille valoa, iloa, toiveikkuutta ja rauhaa!

Työssä vaikuttaminenko vaaraksi mielenterveydelle?

2009-12-04T07:15:00.001+02:00

Työterveyslaitos on tutkimuksessaan todennut, että hyvät vaikutusmahdollisuudet työssä eivät edistäkään mielenterveyttä vaan voivat olla riski sille.
15 vuoden seurantatutkimuksessa havaittiin, että hyvät vaikutusmahdollisuudet työssä lisäävät mielenterveyshäiriöistä johtuva hoitojaksoja.Liki 14 000 ihmisen tutkimuksessa selvisi, että työntekijän valta päättää asioista lisäsi mielenterveysongelmia, kun taas työn monipuolisuus vähensi niitä. Monipuolisuus ei kuitenkaan suojaa päätäntävallan turmiollisuudelta, vaan riski mielenterveyden häiriöihin kaksinkertaistui, jos työ oli lisäksi monipuolista.

Omassa tutkimuksessani elintarviketeollisuudessa (1999)havaitsin, että vähäiset vaikutusmahdollisuudet tekevät työstä yksitoikkoisen ja aiheuttavat sairastamista. Toptiimiprojektin ansiosta työhyvinvointi kasvoi ja sairastaminen väheni, koska tiimimäinen toimintatapa toi työhön yhdessä tekemisen meiningin. Siihen tarvittiin kuitenkin rutkasti kehittämistyötä ja valmennusta. Tässä työntekijöiden kommentteja:

”Mä koen tän omatoimisuuden ihan ykköseksi. Sitä kautta nousee henki koko porukalla. Heti puututaan, jos joku ulkopuolinen ahistava tekijä ilmaantuu, niin kaikki on toisten takana.”(työntekijä)

”...ettei ajatella vaan, että mää nyt teen tän ja tää ei mulle kuulu. Jeesataan ja sillain. Ja se asenne yleensä, että enempi ollaan kavereita.”(työntekijä)
”Omatoimisuus meidän vuorossa on lisääntyny... haetaan itte työtä eikä jäädä paikalle seisomaan.”(työntekijä)

” Et se pomo enempi kai juttelee ja kyselee ja ottaa paremmin huomioon. Nekin on tajunnu, että noikin on ihmisiä ja heiltäkin voi kysyä jotakin. Et sekin suhde on lähentynyt, on helppo sanoa pomolle, että hommaatko uudet puukot taikka tuolin tai mitä nyt tarvitsee, desinfiointialtaan ja tämmöistä, niin aika äkkiä se ne toimittaa...” (työntekijä)

”Ihmiset on kasvanu...”(työntekijä)

”Alussa mä olin hieman niin kun vastaan koko hommaa. Mää oon niin pikkasen sellanen, sitä on tietyn ikänen ihminen. Sitä niin kun pelkää itte epäonnistuvansa ja pelkäs, ettei osaakaan eikä hallittekaan. Mut kun huomaa, että ollaan kaikki samalla viivalla, niin sit se rupes pikku hiljaa helpottaan ja kiinnostus kasvaan. Siellä on ihan tommosta hauskaakin, et se on ihan tommosta ryhmäss tekemistä ja hakemista. Ja sitten kun huomaa sen, että mitä toi haluaa ja mitä toi haluaa, että ne haluaa periaatteessa ihan samaa mitä määkin. Mut vaan ei oo uskallettu puhua. .. Kun on semmonen pelko kumminkin ihmisillä, että mitä toi toinen ajattelee, että yritäks sää nyt jotain esittää.” (työntekijä)

Vaikutusmahdollisuudet liittyvät työn hallintaan, jota on jo pitkään tutkittu yhtenä tärkeänä osana työssäjaksamista. Niinpä haluaisin todella enemmän päästä perille tutkimuksesta, joka väittää vaikuttamisen olevan turmiollista mielenterveydelle. Ehkä näin on silloin, jos ei saa tukea esimieheltä ja työporukalta? Ehkä näin on silloin, kun on oltu pitkään passiivisia eikä osata ottaa vastuuta. Matka passiivisuudesta aktiivisuuteen on pitkä, kivuliaskin.

"Ja onhan tässä ilman muuta sekin, et kun me ollaan oltu ympäristössä, jossa ei oo kerrottu, vaan salattu kaikki, tai siis silleen, että tietoo ei oo annettu. Nyt kun tietoo annetaan, niin tulee se ilmiö, että tieto on keksitty piru, se vallassa voimassa viruu. Et kun tiedetään asioista, esimerkiksi liiketoimintaa ymmärretään. Jos sitten nähään kentällä, että ei tää toimi, niin totta kai siitä syntyy jälleen pelkoo. ”(luottamusmies)

Enkelinsiipi

2009-11-20T08:53:00.002+02:00

Pidin Vaasassa työhyvinvointiluennon sairaanhoitopiirin väelle. Kerroin esimerkin siitä, kuinka positiivisen palautteen antaminen tuo itsellekin hyvän mielen. Tapaamani tuntemattoman naisen ihanan värisen tilkkutakin spontaani kehuminen keskusteluhetkineen toi hänelle iloa ja rohkeutta seuraavan aamun vatsan tutkimuksiin. (katsoa aiempaa blogia lokakuulta Tilkkutakkituttavuus.)

Tilaisuuden päätyttyä ympärilleni kertyi porukkaa. Näin, kuinka taustalla seisoi tummiin vaatteisiin pukeutunut nainen ja katseli arasti kuin haluten tulla luokseni. Kun kaikki olivat kaikonneet, hän lähestyikin ja sanoi:

-Kiitos siitä, että toimit enkelinä ruututakkinaiselle.

Se oli siinä ja hän käveli jo ovella.

Tulin Tampereelle ja ajattelin poiketa kukkakauppaan, koska meillä oli 36-vuotiskihlapäivä. Halusin ostaa punaisen atsalean. Aikani ajeltuani löysin kukkakaupan. Atsalea odotti ostajaa. Samalla huomasin pöydällä ihmeellisen kauniisti kukkivan runkomaisen kasvin. Siinä roikkui vaaleanpunaisia kukkia.

- Mikä tuo on, kysyin myyjältä.
- Enkelinsiipi, se on ainoa minulla ja möisin sen puolella hinnalla pois joulukukkien tieltä.

Se kukka oli minulle tarkoitettu ja kukkii nyt työpöydälläni.

He rakastavat pulliaan

2009-11-17T08:12:00.003+02:00

Aamutuimaan pysähdyin työmatkallani ostamaan työkavereille pullaa. Hyvät tuoksut imaisivat aistini jo ovella. Iloinen rupattelu täytti pienen kahvion jo seitsemän jälkeen.
- Saisinko kymmenen korvapuustia?
- Ei niitä niin vain pyöritellä, sanoi miesmyyjä miltei vihamielisesti kuin ei olisi halunnut luopua puusteistaan. Ajattelin helpottaa tilannetta, jottei hänen tarvitsisi antaa niitä kaikkia minulle.
- Voi siihen muitakin pullia laittaa, jos puusteja ei ole riittävästi...
Ja hän pisti puustit pussiin + yhden tavallisen pullan. Ehkäpä tämä vanhempi mieshenkilö rakastaa leipomuksiaan pullia pyörittelevän vaimonsa kanssa. Sitä paitsi ne ovat poskettoman halpoja, vain euron kappale, ja isoja.

Yllättävä löydös

2009-10-27T19:41:00.002+03:00

Katsopas tätä linkkiä tarkemmin! Ettei vain liene meikä ensimmäisellä ratsastusreissullaan päässyt komeilemaan Brooklynin arkkitehtikilpailuun? Ja vielä sijoitus itse kilpailussa oli 20 parhaan joukkoon. Onneksi olkoon Juho!!!

Töitä voi käydä katsomassa osoitteessa:
http://www.flickr.com/photos/22816379@N03/

Pipo liian kireällä

2009-10-23T08:48:00.002+03:00

Tulin Seinäjoelle matkallani Vaasaan. Jouduin odottamaan junan lähtöä ja ajattelin ryypätä kahvikupposen. Kuppilan terassilla istui nainen tupakalla ja pyytää minulta rahaa, että pääsisi bussilla kotiin.

Huomaan kiristyväni, kohautan olkapäitäni ja jatkan sisälle. Vai bussirahaa...

Ostan kahvin ja havahdun. Miten minusta on tullut näin kireäpipoinen? Sama kait se on meneekö se kaljaan vai bussiin, miksi minun pitää sitä moralisoida.

Taskussa sattuu olemaan kaksi euroa. Nainen tulee sisälle ja kulkee ohitseni. Kysyn, tarvitseeko hän vielä rahaa ja tökkään sen hänen yllättyneeseen kouraansa.

- Voi, olet niin kultainen, hän halaa minua väkisellä.

Helpotti itseänikin.

...ei elämää voi paperille kirjoittaa

2009-10-23T08:47:00.000+03:00

- Mä teen vaan kylmii, en mää jouda paljoo lämpimii tekkeen… puhui rouva viereisellä penkillä junassa.

- Juu, kyllä tää on niin kiireiseks menny…

- Meill on niin paljon huonokuntosii…

- Mä käänsin vaan hetkeks selkäni, hän oli pannu rollaattorin pääll ruokans ja kaikki ol lattiall.

- Kyll on niin nolo olla passattavana.

- Kyl tää työ on niin uskomatonta. Niin monta soppakattilaa tarttis olla kuin on passattavaakin.

- Kyl meil puidaan joka ainoo asiakaspalaute. Ei niitä kannata mitenkään pahasti ottaa.

- Tällai nää ajjaat meil mennee.

- Ei tätä työelämää voi ees ajatella. Ei elämää voi paperill kirjoittaa.

Ja minä kun alussa luulin, että he tekivät työtä ruumiiden tai vielä elävien potilaiden kanssa! Arjen filosofit taisivat olla kuitenkin sairaalan keittiöstä.

Tilkkutakkituttavuus kadulta

2009-10-23T08:43:00.001+03:00

Edelläni käveli nainen, jonka jalat olivat turvonneet tukeiksi. Hänellä oli ihanan värinen tilkkutakki. Sanoin siitä hänelle. Hän ilahtui silminnähden ja pysähtyi puhumaan:

- Se on jo 11 vuotta vanha. Olen ostanut sen Längelmäeltä kotoisin olevalta naiselta, joka on jo kuollut. Punainen rukki oli firman nimi, hänen tyttärensä jatkaa sitä Helsingissä.

Ja siitä se alkoi, puhetulva. Hän kertoi olleensa shampanjaretkellä Pariisissa miehensä kanssa ja nähneensä ihan samaa kangasta jossain sohvassa. Valitettavasti hän ei päässyt sitä tutkimaan, koska kauppa oli kiinni. Sitten hän siirtyi kylpyhuoneremonttiin, jota he tekivät vesivahingon vuoksi. Heillä on hyvä tekijä, Louhirakenne Vatialasta, jota voi lämpimästi suositella! Ehtipä hän kuvata materiaalitkin hintoineen.

Sitten hän vakavoitui ja kertoi vatsakivuistaan. Hän oli menossa seuraavana päivänä vatsanseudun CT-kuvaukseen. Veli oli kuollut munuais-ja maksasyöpään hiljattain. Rouva itse oli nesteiden pyöristämä…

Hän kiitteli vuolaasti jutteluhetkestä, joka antoi voimia edessä olevaan. Toivotin hänelle parasta, sydämestä!

Giljotiinivessapaperitelinetarina jatkuu

2009-10-18T20:16:00.002+03:00

Perjantaina aamukahvilla istui miltei kymmenen naista. Aloimme ihmettelemään ja vertailemaan naarmuisia käsiämme. Siis JOKAISELLA oli merkkejä sahalaitaista vessapaperigiljotiinista. Toisilla vain arpia, toisilla tuoreempia jälkiä.

Vessaan ei voi mennä ilman että saa kätensä ruvelle… Ja minulla ovat kyllä hermotkin koetuksella, kun saa ronkkia ja yrittää saada edes silppuina sen uumenista paperia… Että eikös tämä ole jo työsuojeluasia?

Yksi meistä oli laittanut jo reklamaationkin vessapaperitelineistä hallintoon. Niitä ei kuulemma kuitenkaan vaihdeta, koska arkkitehti on ne rosteripintaiset sinne suunnitellut eikä niitä ole muunmallisia samalla pinnoitteella.

Herää kysymys, pitäisikö siinä telineessä olla erilaista vessapaperia, joka irtoaisi helpommin? Vai mitä varten se ei toimi? Vai pitäisikö meidän käydä joku vessapaperinirrottamiskurssi?

Koululainen

2009-10-14T09:46:00.001+03:00

Kuulin naapurimme pikkupoikien puhuvan, että mennäänpä katsomaan Marja-Liisaa. Kyykin siinä pihalla kukkasipuleja laittamassa.

-Hei Marja-Liisa, tässä on Niklas, koululainen, sanoi Ville, itsekin jo esikoulussa.

Johon Leevi lisäsi, että Niklas on muuttanut.

- Oletkos sinä muuttanut tänne Laureenille? kysyin häneltä.

- Ei se tänne ole muuttanut, sanoi Ville.

- No minne?

Niklas ei oikein osannut sanoa, minne. Johon pikkuinen Leevi kirkkaalla ja voitonvarmalla äänellä:

- Se on muuttanut sinne kotiin.

Aamun avaus

2009-10-12T08:43:00.000+03:00

Jälleen kerran se tapahtui: vaahdot syöksyivät auton päälle, pesupaikan ovet aukesivat ja minä istuin avuttomana autonpesukoneen alla näkemättä edes mitään numeroa, johon soittaa. Se siis kävi taas kimppuuni...

Hypoteesit:
1. Minusta irtoaa joku sähköpiikki, joka sotkee autonpesukoneen.
2. Autonpesukoneet ovat hajoavaa sorttia eli ne yksinkertaisesti menevät usein rikki.
3. Se oli taas vain sattumaa eli joka tuhannes autoilija joutuu tämän kokemaan (ja minä olen aina se tuhannes).

Minun täytyy alkaa testata hypoteeseja, ehkäpä väitöskirja? Huoltoaseman nainen tuli kyllä aikanaan apuihin. Vaahdot alkoivat jo valua, joten avasin oven ja huokaisin, jälleen kerran. Hän lohdutti, että kone on uusi ja vaatii vielä näköjään säätöjä.

Valio, Jussit ja polkupyörä

2009-10-08T20:31:00.003+03:00

Ihminen tallaa tietään vanhojen luutumiensa varassa kunnes yhtäkkiä havahtuu huomaamaan jotakin ihan uudessa valossa. Kuten minäkin viime kesänä kaupassa, kun otin maitopurkin käteeni: Valio, sehän tarkoittaa ainutlaatuista ja parasta tuotetta. Ja aiemmin Valio oli vain yritysnimi muiden joukossa vailla sanan oikeaa sisältöä. (Tämä tuli tänään mieleen, kun kävin kyseisessä yrityksessä puhumassa työhyvinvoinnista.)

Siinä mieheni Jussin kanssa päivittelemään muitakin valonvälkähdyksiä. Hänellekin tapahtui samanlainen oivallus vasta tänä kesänä: lapsena hänelle oli hoettu, että Matit mailla mainitaan, Jusseja on mettätkin täynnä. Mutta vasta nyt hän tajusi, että sillä tarkoitettiin nimenomaan jänöjusseja!

Ja että polkupyörä ei ole tullut nimeksi siitä, että kyseisellä vehkeellä pääsee ajelemaan poluilla, kuten hän kaksikymppiseksi luuli, vaan että sitä poljetaan.

Muistan myös kotikylän naapurimme Veli-Matin kertomuksen siitä, mitä hän oli miettinyt mielessään, kun puhuttiin tuliteristä amerikanraudoista. Hän oli nähnyt silmiensä edessä mahakelkan rautaiset jalakset, jotka säkenöivät laskettaessa mäkeä tulta osuessaan kiveen. Siinä vasta tuliterät amerikanraudat!

Kuinka paljon väärinkäsityksiä mahtaakaan syntyä välillemme näistä luutumistamme Toisaalta ihanaa, että näinkin vanhana voi vielä havahtua uusille merkityksille!

Rauhan asialla syysmyrskyssä

2009-10-08T08:12:00.004+03:00

TV1 käynnistää uuden ohjelmasarjan, Rauhan asialla. Ideana on, että siinä ratkotaan työelämän ja yksityselämän tukalia kiemuroita. Työpaikkariidat, naapuririidat, perintöriidat sun muut voivat olla sovittelun kohteina.

Eilen kuvasimme pienen asiasta kertovan mainoksen Helsingin Paloheinässä. Syysmyrsky oli mehevimmillään, kun otoksia syntyi juoksuhaudassa. Kypärä päässä, naama märkänä ja housunlahkeet kurassa. Jo siinä odotti aurinkoa.

Mielenkiinoista on nähdä, minkälaisia riitoja eteemme tuodaan. Toisena sovittelijana on Juha Wiskari. Lähestymistapa on ratkaisukeskeinen. Riidat kuluttavat voimia jokaiselta osallistujalta. Siksi syyllisten hakemisen sijasta kannattaa keskittyä toiveisiin, ehdotuksiin ja tulevaisuutta koskeviin odotuksiin. Jos solmuja saa auottua, energiaa säästyy.

20 minuutiksi polttoainetta

2009-10-06T13:40:00.001+03:00

Lensin Ouluun pitämään työhyvinvointiluentoja syyskuussa. Ajattelin olevani jo hyvissä ajoin Oulussa, koska Wingon piti lähteä Tampereelta jo 6.40 ja olla perillä tunnin päästä. Luento alkoi klo 10.

Lento ei päässyt Pirkkalan sumun vuoksi lähtemään ajoissa, vaan tunnin myöhässä. Onneksi aikaa oli runsaasti. Oulun yllä alkoi kummastuttaa, kun aina vain samat tuuligeneraattoreiden siivet näkyivät sumun alta. Lopulta kysyin lentoemännältä, että mitä tämä tarkoittaa. Emmekö aio laskeutua?

Hän sanoi, että siellä on sumua. Voi olla, että menemme Kemiin. Kello oli jo 9.20. Pyysin häntä, että voisiko hän saada yhteyden maihin ja lähettää asiakkaalle viestiä, että olen tulossa, jos vain kone pääsee laskeutumaan. Ajattelin niitä auditoriossa istujia, etteivät suotta odottelisi. Lentoemäntä lupasi selvittää asian.Minusta hän vaikutti hermostuneelta ja vaihtoi koko ajan istumapaikkaansa.

Hän kuulutti hetken päästä, että meillä on vielä polttoainetta jäljellä 20 minuutiksi, joten voimme vielä kaarrella Oulun yllä. Kotvan kuluttua hän kuulutti, että lentäjä on päättänyt laskeutua Ouluun.

Huh. Ja niin laskeuduttiin sumun sekaan. Otin varmuuden vuoksi silmälasit pois päästäni, jos vaikka jotakin törmäystä… etteivät lasinsirut menisi silmiin.

9.57 olimme maankamaralla, joten yritin nopeasti soittaa asiakkaalle. Ei yhteyttä, näin kyllä, että hän yritti vastata, muttei kuulunut mitään, vaan puhelu katkesi moneen kertaan. Lopulta sain yhteyden yhtiön Espoon vaihteeseen, josta pyysin välittämään myöhästymisviestiä, että taksissa ollaan. En onneksi myöhästynyt kuin 15 minuuttia, sen satapäinen yleisö jaksoi odottaa. Kukaan ei kuitenkaan ollut lähettänyt koneesta mitään viestiä lentokoneen myöhästymisestä. Että semmoista palvelua... Ja mikä lie ollut oikeasti tilanne, ajattelin, vaikka olisi ollutkin hätä käsissä.

Giljotiinejä vessassa, mitä tehdä?

2009-10-04T20:24:00.000+03:00

En uskalla enää mennä työpaikalla vessaan, koska sieltä saa kiukkukohtauksen. Ei siinä mitään, että jokunen päivä huomaa olevansa miehen alkkareissa, mutta kun uutuuttaan kiiltävät teräksiset telineet ryhtyvät kapinaan, on leikki kaukana.
Vessapaperirullatelineestä ei saa millään paperia ja kun sitä yrittää ronkkia käsin sisältä, vehkeen sahareuna repii käteni. Jos sieltä sattuu saamaan paperia, se tulee pieninä silppuina jos sittenkään.

Käsipaperiteline on myös nihkeä eikä anna paperia kuin pieninä paloina, vaikka miten kauniisti yrittäisi repiä. Paperi on jotenkin liian painavaa mokomaan telineeseen ja ahtautuu niin tiiviiksi, ettei se suostu lähtemään tarvitsijan käteen. Yritin nostaa osan papereista pois telineestä, jotta se edes jotenkin toimisi, mutta siivooja oli täyttänyt taas laitteen.

Onneksi en ole yksin. Helpotuksen paikasta tulee ulos kiukkuisia ja vereslihalla olevia naisia. Mitä tehdä, kun ei voi muuttaa takaisin vanhoihin tiloihinkaan? Pitäisikö siirtyä sanomalehtiin?

Miehen housuissa

2009-09-07T07:55:00.000+03:00

Tässä on taas viiletetty semmoista kyytiä työhyvinvoinnin sanomaa viemässä, että ajatus rauhoittumisesta on käväissyt päässä. Tätä tuumausta siivitti eräs pieni sattumus. Laitoin aamulla pikkuhousut jalkaan ja ihmettelin, että onko minulla tällaisetkin. No, käväisin aamupäivällä työpaikalla vessassa havaitakseni, että kyllä ne hiukan oudot ovat. Mukavasti istuvat, mutta jotain tyhjää tilaa jää alaosaan.

Päässäni syntyi yllättävä ajatus. Nämä eivät ole minun, vaan mieheni ja alapään kohoumassa pitäisi olla paikka munille. Ovat varmaan pesussa sotkeutuneet hyllylleni.

Hillitön hihitys pääsi huuliltani. Tuntui kuitenkin aika juhlavalta: maailma näytti ihan erilaiselta miehen kalsareissa. Sitä paitsi ne eivät puristaneet mistään. Olivat siis mukavat. Suosittelen lämpimästi vääriä vaatteita silloin tällöin.

Pidä tuosta miehestä kiinni

2009-08-30T09:43:00.000+03:00

Olin pitämässä viime viikonloppuna esitystä Kunnossa kaiken ikää – risteilyllä. Sain miehenikin houkuteltua mukaan. Ja se olikin ihan kiva, koska muuten viikonloppuja ei millään viitsisi käyttää työntekoon. Laivan käytävällä Aira Samulin ja Jussin entinen esimies Pirkko Lahti tulivat vastaan. Siinä sitten vaihdettiin muutama sana.

Aira skannasi Jussia päästä varpaisiin ja sanoi:

- Sinulla on hyvännäköinen mies. Pidä tuosta miehestä kiinni.
- Olen pitänyt jo 36 vuotta…

Kyllähän Aira on uskomaton ilmestys ja loistava esimerkki: huolehtimalla kunnostaan voi säilyä todella hyvännäköisenä yli kahdeksankymppiseksi.

Maija-Riitta Ollila oli aloittanut uuden elämän kesällä. Meditaatioharjoituksille piti varata joka aamu puoli tuntia. Ja kun äiti istuu ulkona sateella ja paisteella toteuttamassa rentoutustaan, koko perheen elämä muuttuu. Niinpä pienetkin muutokset voivat aiheuttaa järistyksen. Hän puhui myös simplisismistä, elämän yksinkertaistamisesta. Asiat ovat käyneet liian monimutkaisiksi ja kaukaisiksi. Nähtävästi meditaatio rauhoittaisi ja laittaisi palasia paikoilleen.

Tulee mieleen tässä ja nyt -ajattelu, keskittyminen tähän hetkeen. Mindfullness on englanninkielinen termi, jota kaikki uudet psykologian kirjat ovat pullollaan. Ei eletä menneisyyden painolastia muistellen tai tulevaisuuden sinisissä ajatuksissa pakomatkoja tehden. Se rauhoittaa. Kursseilla opetellaan keskittymään ruokaillessakin itse ruokaan pureskelemaan palat perusteellisesti ja tunnustelemalla, miltä se maistuu.

Patrick Borgin, ravitsemusasiantuntijan, viesti oli siinä, että millään vippaskonsteilla ei laihdu. Näläntunteensa niillä kyllä saa katoamaan, mutta kun kuurin päättää, menetetyt kilot tulevat yleensä moninkertaisena takaisin.

- On vain yksinkertaisesti syötävä monipuolisemmin ja vähemmän. Ja hyvällä omallatunnolla saa kyllä sortuakin, koska kiellot vain lisäävät syömisen houkutusta.

Työrauhan julistus –puheenvuorossani keskeisin viestini oli, että jokainen voi vaikuttaa työpaikallaan. Keinot ovat ihmisiksi olemisen taitoja: kuunteleminen, puhuminen, toisista välittäminen ja aktiivinen puheeksiottaminen.

Tohtori Kiminkinen terästäytyi kysymään, mitäs tehdä silloin, kun esimiehenä on luonnehäiriöinen narsisti? Semmoisiin hän oli usein törmännyt.

- Kyllä siitäkin voidaan selvitä. Tämä aika vaatii meiltä narsismia, mutta varsinaisesti luonnehäiriöisiä on kuitenkin erittäin vähän. Jos luonnehäiriöistä esimiestä ei voida siirtää toisiin tehtäviin, niin ainakin voidaan antaa hänen alaisilleen taitoja keskinäiseen yhteiseloon, jolloin he yhdessä ovat vahvoja eikä esimies voi enää käyttäytyä entisellä tavalla.

Tohtori vaikutti selkeäsanaiselta tyypiltä. (Meillä oli ollut laivalla edellisiltana kutsuvierasillallinen, jossa muuan mies nousi illan päätteeksi kiittämään kovalla äänellä runon voimin isäntiä. Kurkistin taakseni runonlausujaa ja kysyin, kuka hän mahtoi olla. Tohtori Kiminkinen, minulle vastattiin. Katson niin minimaalisesti telkkaria, etten häntä tunnistanut.)

Tommy Hellsten aloitti kertomalla omasta lapsuudestaan: juoposta isästään ja ettei koskaan saanut olla lapsi. Se aiheutti suoriutumisen ja jatkuvan miellyttämisen tarvetta, sisälle syntyi häpeän möykky. Ihminen tulee hänen mielestään kokonaiseksi vasta kohdattuaan oman häpeänsä. Hänessä itsessään on nyt paljon iloa, hän sanoi. Elämään on vain heittäydyttävä, sitä ei voi hallita.

Tommyn eleetön esittäminen sai erään naisen avautumaan.
- Puhuit suoraan minulle…

Jussi sanoi Tommylle, että mitähän Ben Fuhrman olisi menneisyyden häpeän kohtaamisesta sanonut. Hyvä kysymys. Joskus tuntuu siltä, että vaikka kuinka penkoisi menneisyyttään, se ei silti helpota elämistä.

Ja Tukholmassa satoi saavista. Se siitä kivasta kaupunkikävelystä, josta olimme haaveilleet.

Hellettä paossa - nyt Inarissa

2009-08-26T08:23:00.000+03:00

Jos on tämä kesä ollut ihana ja lämmin Suomessa, niin meillä on ollut huonoa tuuria paikoituksessamme helteen suhteen. Kesäkuun lopun ja heinäkuun alun helteen ohitimme kylmässä Sisiliassa ja elokuun toisen viikon lämpimän Inarissa. Olimme varanneet sieltä viikoksi mökin sisarusporukalla. Ajoimme Suomen halki Vaalaan perjantain helteessä ja sieltä vielä Inariin lauantaina helteessä. Tultuamme mökille lämpömittari näytti +29. Ukonjärven maisema suorastaan houkutteli kuljeksimaan ja nauttimaan kesästä.

Seuraavana aamuna lämpömittari oli laskenut reilut kymmenen astetta. Saimme pilvisen sään vieraaksemme ja lopulta sateen, josta ei näyttänyt loppua tulevan. Mökissä ei ollut sähköä, toki aurinkopaneeli, mutta kaksi pikku tuikkua eivät järin valaistusta antaneet katosta. Sisällä oli pimeää, mutta niin oli ulkonakin.

Katselimme kuitenkin lähiseutua havaitaksemme valtavat mustikkamäärät lähimetsässä. Ne olivat onneksi niin isoja, että pilviselläkin säällä ne erottuivat sammalen joukosta. Niinpä poimimme mustikoita aina, kun sade hellitti hetkeksi. Sitä paitsi yksi valopilkku: EI YHTÄÄN SÄÄSKEÄ missään.

Paljon mainostetut Inarin kalat antoivat odottaa itseään. Ukonjärvi oli kalasta tyhjä, tosin yksi siika nousi risalla verkolla. Ja kyllä sitä ainakin yritettiin, tuntitolkulla. Minä tosin jätin sen sisareni ja miesten huoleksi.

Yhtenä päivänä ajattelimme uhmata ilmaa ja lähteä Saariselälle tekemään pieni vaellus. Vaikka sitten sateessakin, olihan meillä sadevaatteet mukana. Kaunispäällä ei nähnyt kunnolla edes hotellia parkkipaikalta sumun ja sateen takia, aivan kuin edelliselläkin kerralla kymmenisen vuotta sitten. Silloin oli tosin marraskuu.

Kun tulimme Saariselälle, taivas lopettikin yllättäen valumisensa. Mutta parin kilometrin jälkeen se alkoi taas. Kuuden kilometrin reissun jälkeen vesi valui repusta ja sadevaatteiden alta. Sormet olivat aivan valkoiset ja autossa piti panna kolmenkymmenen asteen pohotus päälle, että olisi saanut jotenkin verenkierron toimimaan. Paleli.

Sauna lämpeni aamuin illoin. Se oli kivaa. Positiivista oli myös olla porukassa. Ehkäpä kuitenkin annamme Lapin taas olla muutaman vuoden rauhassa.

Hautuumaalta

2009-08-18T19:13:00.001+03:00

Olipas todella ihana käydä katsomassa kotikylän raittia viime viikolla matkalla pohjoiseen. Yövyimme Oulujärven aavalla rannalla. Aurinko helotti, järvi oli tyyni. Hiekkaa piisasi joka suuntaan.

Kävimme lähellä sijaitsevalla hautausmaalla. Siellä touhusi kastelukannujen kanssa pari miestä, joita tervehdimme. Laitettuamme kukat äidin ja isän haudalle katselin tarkemmin toista miestä. Hänen piirteensä olivat jotakuinkin tutut, joskin hiukan ryppyjä ja lihakerrosta oli ilmaantunut niiden päälle. Jatkoimme jutustelua. Puhuimme Veneheitosta, kotikylästäni. Miehen sukunimikin putkahti esille jostakin.

- Oletkos Kettusia?
- No oon, mutta mistä sinä Veneheiton asiat nuin hyvin tunnet?
- Minä oon Ruumannin Marja-Liisa.
- No voe hyvänen aeka sentään, niinpä taijatkin olla. Hei Matti, täällä on Ruumannin Marja-Liisa! hän huuteli toiselle.

Meillä oli kotona kuppila, jossa kylän miehet kävivät istuskelemassa. Hänkin pelasi innokkaasti pajatsoa, se hänestä oli jäänyt erityisesti mieleen kuin myös pysty asento. Ja sitä puhetta piisasi, Veneheiton asiat päivittyivät.

Tunsin selkämme takana tuijotuksen. Käännyin katsomaan: kaupanhoitajahan se siellä seisoi. Nainen, joka oli opastanut minut työelämän saloihin ollessani apulaisena kylän sekatavarakaupassa. Hän neuvoi huljuttelemaan valkoisiksi menneet makkarapötköt puhtaaksi vedellä ja olemaan myymättä illodiiniä joillekin tietyille miehille ryyppyaineeksi. Opastipa hän olemaan piittaamatta yhdestä kortonkeja ostavasta isännästä, joka lymyili aina hyllyjen takana, kunnes kaikki muut olivat poistuneet kaupasta. Sen jälkeen hän kysyi kovalla äänellä kortonkeja, ja minua aina hirveästi jännitti moinen ostelu. (Varmaan se jännitti häntäkin, koska posket olivat niin punaiset, sen muistan!)

Kaupanhoitaja oli polkaissut toista kymmenen kilometrin matkan pyörällään hoitamaan sukulaistensa hautoja. Hän ilahtui suunnattomasti nähtyään minut ja kertoi Taivaan Isän korjanneen hänet taas polkukuntoon täksi kesäksi. Hän oli useampaankin otteeseen kärsinyt masennuksesta ja oli juuri ennen juhannusta päässyt sairaalasta.

Kiltti nainen, joka oli minun muistikuvissani ollut aina iloinen. Hän huolehti kaupan tavaratilaukset, ränsistyneen kaupan lämmitykset viikonloppuisinkin, oli rukoushuoneella vahtimestarina miehensä kanssa ja lämmitti senkin.Hän otti vastaan paketoidun kakkaläjän kaupan portailta, kun eräs emäntä oli närkästynyt, että tämän miehelle oli myyty keskikaljaa. Kaiken kukkuraksi hän muutti miehensä kanssa kotiinsa huolehtimaan äidistään, vaikka sisaruskatras oli isohko. Kai siinä jo heikompikin uupuisi moisesta uhrautuvuudesta ja kilttiydestä!

Oli ihana nähdä häntä ja saada jutella. Kaikesta sydämestä toivon, että hän toipuu. Ainakin hän kertoi, että oli pikku hiljaa opetellut kuuntelemaan myös omia tarpeitaan, että hänkin on ihminen. Erityisesti kävelylenkit olivat olleet tervehdyttäviä.

Pikapalautus

2009-08-14T21:24:00.004+03:00

Läksimme sitten lomamatkalle Lappiin. Siinä Kärsämäen kohdalla sain viestin, että kommunikaattorini on noudettavissa huollosta. Siis mitä? Senhän piti olla matkalla Tsekkiin!

Siispä valtuutin Mikon huoltoon katsomaan, mikä siellä odotti: UUSI kommunikaattori. Siihen oli unohtunut vain siirtää vanhan kalenteritiedot sun muut. Nähtävästi marmatukseni siis oli tepsinyt. Surku vaan, että puhelin jäi tuhannen kilometrin päähän.

Ukonjärvellä pelasivat kaikkien muiden seuralaisten puhelinyhteydet paitsi minun, joka onneton käytin Soneraa. Sain olla siis ihan rauhassa... Eikä toimivastakaan puhelimesta olisi ollut näin ollen hyötyä.

Huolenpitoa

2009-08-06T21:18:00.003+03:00

Tänä aamunakin päätin ottaa päivän adrenaliiniruiskeen selvittelemällä taas puhelimeni kohtaloa. Samat soittokierrokset. Kolmannen soiton jälkeen laite löytyikin matkalta Tsekkiin ja ainakin kaksi viikkoa menisi ennen kuin saisin sen takaisin.

Paljastui, etteivät varapuhelimet kuuluneet palveluun ja minulle muistutettiin, että olin itse takuuehtojen mukaan vastuussa, jos puhelimeni sisältö katoaisi. Varmuuskopion he kyllä olivat minulle eri maksusta saaneet otettua, mutta se oli jo hävitetty tietoturvasyistä viime viikkoisen kerran jälkeen. Olin tietysti siitä kiitollinen, koska jokuhan olisi saattanut pölliä kalenterini ja mennä puhumaan puolestani työhyvinvoinnista. (Toisaalta, parempihan se kuitenkin olisi, jos edes joku menisi.)

Olin tietysti pyytänyt varmistamaan toisellakin kerralla, että varmuuskopio on olemassa. Pimentyneestä laitteesta kun on äärimmäisen vaikea mitään kopiota ottaa.

Nyt sitten olen menossa Lappiin viikoksi. Todelliselle lomalle. Yliopistomme ihana puhelinpalvelu sai minulle järkättyä "mokkulan" tietokoneeseeni (muutamassa tunnissa), jolla voisin hoitaa yhteyksiä. Mutta en muistanut, ettenhän saa sitä asennettua, koska siihen tietoturvasyistä tarvitaan meillä tietokonekeskuksen tunnukset.

Enpä siis ihmettele, miksi kirjekyyhkyjä tarvittaisiin

2009-08-05T21:29:00.003+03:00

Työt ovat lähteneet tahmeasti liikkeelle. Kommunikaattorini pimeni vielä lomalla ollessa, mutta sain sen huollosta takaisin, ennen kuin läksimme itärajalle. Ilo oli liian aikainen: siitä olivat kadonneet kentät eli rikki mikä rikki.

Vein sen uudestaan tiistaina huoltoon ja se luvattiin takaisin täksi aamuksi. Huollosta oli kuitenkin eilen illalla tullut viesti, että se onkin lähetetty keskuskorjaamolle. Siis ihan noin vain.

MISSÄ SEMMOINEN ON JA MILLOIN SAAN SEN TAKAISIN? Siinähän on minun kalenterini enkä edes tiedä, mitä tänään tapahtuu. Ei muuta kuin soittamaan huoltoon, joka sijaitsee yliopiston vieressä.

- En minä voi tietää, kaukanko kestää, sanoi poika ja antoi minulle numeron, josta sitä voisi tiedustella.

Nokian care (?) vastattiin saamastani numerosta. Keskustelin kahdenkin ihmisen kanssa. He ihmettelivät, miksi heidän numeronsa oli annettu minulle. Eihän puhelinta heillä ollut.

- En minä syytä tiedä, mutta haluan sen takaisin tai paha perii.

Lopulta sain taas uuden numeron, johon se heidän mielestään olisi voitu lähettää. Sieltä huollosta taas sanottiin, ettei heillä ole puhelintani eikä sen pitäisi heillä ollakaan, vaan Tsekissä. Miksi heidän numeronsa oli minulle annettu, sieltä hämmästeltiin ja neuvottiin taas palamaan alkuun.

Ja yliopistonkadun huollosta ihmeteltiin, miksei keskuskorjaamossa tiedetty mitään. Kyllä se Tsekkiin menee, arveli poika. Ja kysyttyäni aikataulua, hän arveli sen kestävän viikon, kaksi tai kolmekin. Ja jos minä siitä kalenterini haluaisin itselleni, se pitäisi ensiksi pyytää Tsekistä takaisin ja taas uudestaan lähettää se sinne... JA SIINÄ ON TAKUU VOIMASSA.

Otin käyttööni vanhan puhelimeni enkä yrittänyt enää iltapäivällä nostaa verenpainettani, koska muistin ihan ilman kalenteriani, että minun piti mennä käymään yskäni vuoksi lääkärillä.

Joku tietysti sanoisi, että siirry paperikalenteriin. Olen kuitenkin kymmenen vuotta toiminut vain sähköisellä kalenterilla ja aina tähän saakka selvinnyt oikeisiin paikkoihin miltei oikeana aikana, tai myöhästyminen ei ole ainakaan kalenterista johtunut.

Tässähän taas huomiselle puuhaa, varsinkin, kun uusissa tiloissamme ei vielä toimi lainkaan nettiyhteys. Enpä siis ihmettele, miksi kirjekyyhkyjä yritettiin salakuljettaa Suomeen. Minäkin haluaisin yhden.

Eka kertaa hevosen selässä

2009-08-05T21:20:00.002+03:00

Viikonloppuna vierailimme nuorimman poikamme tyttöystävän äidin ja avopuolison luona itärajan tuntumassa Laikossa. Heillä on siellä ihana maatila, viisi hevosta, kolme kissaa ja kolme koiraa. Siispä tilaisuus tuli minullekin ratsastaa eka kertaa elämässäni Marjutin opastuksella. Aurinko paistoi, niityt kukkivat. Alma-hevonen oli iso, mutta säyseä. Kyllä hiukan pelotti- ihmetytti myös, miten paljon täytyy tietää, jotta pystyy ohjaamaan. Opin kääntymään, ehkä se eka kerraksi riitti.

Ja sitten sairaaksi

2009-08-02T21:03:00.003+03:00

Mieheni oli kipeä koko Sisilian matkan ajan. Keuhkoihin sattui ja horkka vaivasi. Kuitenkin hän jaksoi kiivetä Etnallekin, vaikka myönsikin, ettei enää pysty metriäkään ylemmäksi. Liekö ollut sikaflunssaa?

Minäkin sain taudin kotiin tultua. Sitä yskää oli vaikea kestää, tuntui kuin keuhkot olisivat tulleet pihalle. Niinpä menin apteekkiin kysymään vahvinta yskänlääkettä. Tarjoilivat minulle jotakin Resilania, mutta sanoin, etteikö löytyisi yhtään vahvempaa. Tiskin alta sainkin Mustan parran yskäntippoja, tosin 100 milliä. Sen sitten kippasin pikku hiljaa ja jo helpotti.

Mutta vieläkin keuhkot huutavat ilmaa. Lomalta ei viitsinyt lähteä lääkäriin, mutta kaipa nyt täytyy pistäytyä keuhkoja valittamassa.

Poikammekin sai meiltä flunssan. Kertoi, ettei ole moisessa taudissa ollut pitkään aikaan. Jalat eivät kantaneet, keuhkot olivat kipeät, kuumettakin tuli. Mutta nyt on jo parempi olo.

Hellettä paossa

2009-08-02T21:00:00.001+03:00

Juuri sinä päivänä, kun täällä alkoi helle juhannuksen jälkeen, läksimme Sisiliaan. Ja juuri sinä päivänä alkoi kylmyys, kun palasimme. Olimme varanneet auton Catanian lentokentälle, josta suuntasimme kohti Nebradan luonnonpuistoaluetta.

Netistä varaamamme yksinäisellä huipulla 1235 metrin korkeudessa sijaitsevan majoituspaikan pihalla oli hyytävän kylmää, alle 10 astetta, ja sisälläkin hampaat kalisivat. Olimme toki ihmetelleet, miksei esitteessä mainittu huoneen ilmastoinnista, mutta rouva oli vastannut tiedusteluumme, että sitä ei täällä tarvita, vaan pikemminkin lisäpeittoja. Muita turisteja ei ollut vuorilla eikä laaksoissa. Ystävällinen pariskunta näytti huoneemme, josta avautui laakson takaa huikaiseva Etnan lumihuippu. Olimme poikamme ja hänen avopuolisonsa kanssa ainoat vieraat.

Illalla isäntä laittoi meille yksinkertaista, mutta herkullista ruokaa. Keskustelussa paljastui, että isäntä oli eläkkeelle jäänyt opettaja, jonka sukujuuret oli jäljitetty ainakin 1200 -luvulle. Hän oli aloittanut juuri historian opinnot yliopistossa. Tietokone oli auki ruokailuhuoneessa ja siihen kertyi koko ajan uutta kirjoitusta. Se paljastui artikkeliksi uskonnollisista kokemuksista. Hän oli loistava kokki: eteemme loihdittiin milloin paikallisista sienistä ja isoista valkoisista liotetuista pavuista tehtyä pastakastiketta, milloin täytettyä mustekalaa tai valkosipulille tuoksuvaa parsakaalimuhennosta.
Rouva puolestaan huolehti jälkiruuista, hänellä tosin sattui pieniä hajamielisyyspuuskia: toisinaan inkivääriä tupsahti liikaa vanukkaaseen tai kakku jäi uuniin palamaan. Hän pesi pyykkimme vaellustemme jälkeen eikä antanut meidän edes ripustaa niitä kuivumaan. Pariskunta oli pitänyt maatilamatkailuhotellia neljä vuotta.

Valitsimme vaelluskohteita parista mukana olevasta opaskirjasta. Ensiksi kuljimme 1700 metrin korkeudessa viileissä pyökki- ja orjanlaakerimetsiköissä. Karjankellojen ihmeellinen kilinä ja kolina rytmitti matkantekoamme: näimme lampaita, hevosia, vuohia, mustia sikoja ja lehmiä, jotka mollottivat meitä vetisin silmin. Myös pari järveä osui reitille.

Seuraava vaellus oli mieleenpainuvin. Läksimme pienen kylän hautausmaalta laaksoon, josta kapusimme taas pikku hiljaa vuorelle. Reittiä ei ollut mitenkään merkitty. Italiankielinen opaskirjakin oli suurpiirteinen, toisin kuin englanninkielinen, joka oli kertonut minuutintarkasti etenemisestä. Niinpä eksyimme, koska emme tajunneet kirjassa mainituksi rautaportiksi lukossa olevaa porttia. Palasimme kuitenkin sille ja löysimme aidasta läpimenokohdan. Sitten tuli tenkkapoo: ”laskeudu ilman pakollista tietä tammimetsän läpi laaksoon noin tunnin verran pitäen tietynniminen vuori oikealla puolella koko ajan”. Siellä olisi muulipolku, joka johtaisi takaisin kylään.

Mennäkö vai palatako viiden tunnin matka takaisin, kun iltakin alkoi jo olla käsillä? Paluu tuntui mahdottomalta, ja olihan meillä kompassi mukana. Siinä sitten laskeuduttiin toinenkin tunti. Silmiemme eteen avautui huikaiseva näkymä kumpuilevia laaksonrinteitä, lehmihakoja ja ohdakeniittyjä. Muulipolkua ei tullut vastaan, mutta helpotukseksemme löysimme karjapaimenen istumassa kiveltä. Poikamme tiedusteli häneltä italiaksi vuorten nimiä, jotta osaisimme takaisin.

- En minä ole koskaan tullut ajatelleeksi niiden nimiä, hän sanoi iloisesti.
Ja meille kun on aina tärkeätä tietää millimetrin tarkkuudella, missä olemme! (Tässä vaiheessa meinasi jo epätoivo iskeä.) Lopulta löysimme toisen karjaansa katsomaan tulleen miehen, joka osasi neuvoa meille oikean muulipolun kymmenien joukosta. Horjuimme kylään - kahdeksan tunnin jälkeen. Kylmä olut maistui taivaalliselta!
Etnallekin piti kiivetä. Näkymä oli pysäyttävä vuoden 2002 purkauksen jäljiltä: hiihtohissin pylväät töröttivät vinksallaan jähmettyneessä laavavirrassa. Myös pystyyn kuolleita valkoisia puunrunkoja retkotti siellä täällä. Oli lämmintä ja huumaava tuoksu lehahti rinteen maanpeitekukkasista, jotka olivat jo ehtineet värittää mustuutta. Kiipeäminen oli raskasta, koska piti mennä suoraan ylöspäin. Pikku hiljaa ilma viileni, kylmeni, tunkeutui luihin. 2500 metristä löysimme yhden keltaista rikkiä tunkevan pienehkön kraaterin emmekä jaksaneet enää jatkaa matkaa. Onneksemme, sillä laskeutuessamme pilviverho alkoi nousta alhaalta päin päällemme. Ilma pimeni ja alkoi ukkostaa. Jo autossa ollessamme saimme päällemme valtavan vesisuihkun ja isoja rakeita.

Oli siellä kyllä lämmintäkin: yhden kerran, kun kuljimme itärannikolla turistipaikkojen läheisyydessä. Mutta harvoin virtaavat kyyneleet niin vuolaina kuin hyvästellessämme isäntäpariskuntaa. Harvoin unohtuvat työt niin täydellisesti kuin vuorikarjan kilikelloja kuunnellessa.

Mieluummin hevosen kuin pendoliinon selässä

2009-06-18T08:17:00.004+03:00

Junassa juuri sinä aamuna, kun tavarajuna on singahtanut raiteilta ja vienyt mukanaan ajolangan. Pendoliino lähtee kuitenkin Tampereelta klo 7, vaikka lipunmyynnissä ei oikein tiedettykään, mikä lähtee ja mikä ei. Heillä ei ollut muuta keinoa kuin lähettää yksi lipunmyyjistä laiturille katsomaan.

Samankaltainen tiedottamisen vaikeus leimaa aamun alkavia tunteja. Kuulutus ei kuulu mutta alkuklingahduksesta tietää jonkun puhuvan, muttei saa selvää, mitä hän sanoo. Lähden etsimään konnaria, muissakaan vaunuissa kuulutus ei kuulu, saan selville. Kun sitten saan konduktöörin käsiini, hän kertoo, ettei kaukoliikenteen ohjauksessa ole kuin yksi puhelin, johon kaikki konduktöörit yrittävät nyt epätoivoisesti soittaa. Hän ei tiedä, missä mennään. Siis sen hän tietää, että kello on 9.30 ja emme ole edes Toijalassa. Kuulutan tämän vähäisen tiedon muissakin vaunuissa mennessäni paikalleni.

Viemärin haju on tunkeutunut vaunuun. Vieläkään ei mitään uutta ja muminaa kovaäänisestä. Yritän taas etsiä konnaria, mutta joku tietää kertoa hänen kulkevan ulkokautta.

Puhelimeni soi. Joku myyntimieheltä kuulostava kysyy tilannettani.

- Et kai ole vain missään hevosen selässä? Hän aloittaa sopivasti.

- Toivoisin, että olisin, mutta olen kyllä vain pendoliinossa, joka on jo muutaman tunnin yrittänyt Helsinkiin.

Myyjä kauppaa kahvia syöpäsairaiden lasten hyväksi. Ei syntynyt kauppaa, oli sen verran huono hetki.

Pendoliino oli Helsingissä klo 11.

Miten nykyaikana hevosenkyytikin olisi nopeampaa? Ja ettei tieto kulje, ei se kulkenut palatessakaan. Hyppäsin maitojunaan, jonka piti mennä Hämeenlinnaan. Onneksi kuulin, että Hämeenlinnasta onkin bussikyyti Tampereelle. Hämeenlinnassa odotti vain kaksi bussia, mutta onnistuin tunkemaan itseni toiseen. Matka kesti yhteensä kolme tuntia.

Tuhat loistavaa aurinkoa

2009-06-10T07:58:00.002+03:00

Ajan paljon autolla. Viime päivinä on seuranani ollut mielenkiintoinen tuttavuus: CD:ltä kuunneltava romaani. Olen suorastaan kaivannut autoon, niin mukaansatempaava on ollut Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Se kertoo Afganistanissa asuvan kahden naisen tarinan: Mariamin ja Lailan. Välillä kertomus on niin järkyttävä, että kuuntelu on pitänyt lopettaa ja kerätä voimia.

Tarina vie sielun silmät taistelutantereelle: laajemmalla rintamalla käydään jatkuvaa sotaa milloin mitäkin vastaan, kotirintamalla taas miestä vastaan. Rauhan aikaa ei paljoa tunneta, naisen keinot ovat kuitenkin ihan mitättömät. Mutta silti, terveellinen kertomus myös siitä, kuinka pienistä hetkistä voi löytyä iloa ja onnea kaiken kurjuuden ja epäoikeudenmukaisuuden keskellä.

Kuitti omasta tyhmyydestä?

2009-06-08T07:58:00.001+03:00

Yhtenä päivänä kesäkuun alussa jonotin tovin taksia Jyväskylän rautatieasemalla, takanani seisoi vielä parikymmentä ihmistä. Siksi kuulutin kovalla äänellä, olisiko joku menossa Jyväskylän Paviljonkiin, hän pääsisi samalla kyydillä. Kukaan ei ilmoittautunut.

Istuin taksiin ja kerroin osoitteen. Samalla kysäisin, mahtoiko Paviljonki olla kaukanakin?

- Itse asiassa selän takana. Olisit päässyt sinne radan yli menevän jalankulkusillan kautta. Mutta kun olen painanut taksamittarin päälle, niin ajetaan sinne. On niitä lyhempiäkin matkoja tehty, esimerkiksi tuohon kadun toisella puolella olevaan hotelliin.

En saanut sanaa suustani. Niinpä körötin takapenkillä, täydellisesti munautuneena taksijonon ihmisten juuri minun tyhmyyteni havaitseva katse niskassani. Että on siinä rouva, ei jaksa 50 metriä kävellä.

Taksi kierteli sitten sinne, 8 euroa. Kiitos. Kenelläpä muulla on kuitti tyhmyydestään? Vai oliko se omasta?

Insinööri "ruuvattavana"

2009-06-07T15:24:00.005+03:00

Palasin Oulusta Helsingin kautta koneella vastaväitöstilaisuudesta ja sieltä Tampereelle miltei keskiyöllä. Lentokentällä näin Arja-Riitan, teknillisen yliopiston kirjastonjohtajan, joka jutteli Sirnön Minnan kanssa. Menin heidän luokseen kyselemään kuulumisia. Arja-Riitta oli tulossa Belgiasta ja Minna vaalireissulta räntäsateisesta Kainuusta.

Arja-Riitta oli saanut juuri vilkaista olympiatulta, jota tamperelaiset toivat Kreikasta ,ja oli oikein innoissaan. Tulen tuojien seurue oli ollut Arja-Riitan mielestä pienessä tuiterissa lukuun ottamatta tulen kantajaa.

- Eivät ne ole humalassa, ei tuommoista saa puhua ääneen, ärähti meidän takaa muuan nainen. Vilkaisimme olkamme yli ja ojentaja sattuikin olemaan tunnetun tamperelaispoliitikon vaimo.

Lentokoneessa oli täyttä ja istahdin vapaalle paikalle. Mies kysyi, mitä naisia oikein olimme. Kerroin, että kaksi meistä on yliopistolla työssä ja kolmas on kansanedustaja.

- Vai olette te vähän parempia, oikeita järkinaisia…

Selitin, että kyllä me ihan tavallisia ollaan. Hän kertoi olevansa insinööri ja tulossa ruuvauskurssilta.

- Niin miltä?

- Olen ollut Robertin ruuvattavana Ranskassa. Enkä ikinä olisi kuvitellut, että se oli niin mielenkiintoista. Olen luullut, että osaan jo kaikki eikä minun enää tarvitse mitään opetella. Minulla on auto ja motskari ja olen neljänkymmenen.

Aloin kiinnostua hänen päänruuvauskurssista. Missä ihmeessä hän on ollut?

- Meidän firman, Nokia Capasitatorsin, osti pääomasijoittaja,jos tiedät. Sitä pannaan nyt uuteen uskoon. Minun oli pakko mennä viikon kurssille Pariisiin. Lähdin sinne todella vastahakoisesti, mutta se oli jotakin semmoista yllättävää, että sisälläni heräsi pieni oppija. Että psykologia voi olla noin kiinnostavaa... Meitä höykyytettiin viikko. Luulin osaavani olla koutsi, koska olen ollut urheiluvalmentaja. Mutta sehän on ihan erilaista koutsata alaisia. Meidän piti katsoa peiliin joka välissä. Meidän piti opetella puhumaan uudella tavalla ”non violent communicationin” keinoin. Uskomatonta. Me teimme harjoituksia rekrytoinneista ristiriitatilanteiden käsittelyyn. Olen ihan hämmentynyt ja sekaisin.

Hän oli niin innoissaan, että melkein ratkesi liitoksistaan. Hän selosti, kuinka heistä tehtiin nelikenttiä ja vielä nekin jaettiin kuuteen osaan. Että ei ole hyvä olla vain manageri, vaan pitäisi olla leaderi.

Toivottavasti Robertin ruuvaustaito yltää myös siihen, että opitut siirtyvät maanantaista lähtien arkeenkin. Pahasti kyllä kuulosti siltä, että siellä haettiin sisäistä sankaria. Herätys ei vain riitä toiminnan muuttamiseen, vaan se vaatii hikeä.

Kuntien nimet unilääkkeenä

2009-05-15T08:50:00.000+03:00

”Minun 90-vuotias äitini luettelee illalla kaikki Suomen kunnat saadakseen unen. Tällä hetkellä hänellä on vaikeata, koska päivällä täytyy tarkistaa, mitkä kunnat ovat vielä olemassa.”

Näin kertoi eräs rouva koulutustilaisuudessa.

Työyhteisötaidot koetuksella

2009-05-15T08:49:00.000+03:00

Kahvinkeittimen viereisessä huoneessa istuva työntekijä näki aamulla, että laitosapulainen oli kyllä ladannut kahvin, muttei ollut pannut sitä valumaan. Niinpä hän painoi napista kahvinkeittimen päälle ajatellen 70-vuotiasta lääkäriä, joka lähti ajelemaan työhön kaukaa kotoaan jo puoli seitsemältä. Tällä oli tapana ryypätä joka aamu kahvikupillinen ennen työnsä aloittamista.

Kotvan kuluttua laitosapulainen saapui paikalle ja alkoi kysellä kovalla äänellä, kuka oli laittanut kahvin päälle. Virkailija tunnusti ja sanoi, että hän ajatteli ilahduttaa lääkäriä, jolle kupillinen oli niin tärkeä.

- No eikö se voi kotonaan sitä kahvia juoda? Miksi sen täällä tarvitsee sitä tehdä?

Se siitä napinpainalluksesta.